Lauri Pietikäinen

Mehamn on maailman pohjoisista kalastajakylistä kaikkein pohjoisin. Ainakin mantereella sijaitsevista. Minä ajauduin, jouduin tai pääsin Nordkynin niemimaalla sijaitsevan Gamvikin kunnan nuhruiseen keskustaajamaan ja sen lahoaviin koukutustupiin vuosituhannen alussa. Aikoinaan, silloin kun fileetehtaat ja katkarapuvastaanotto olivat toiminnassa, Mehamnissa työskenteli satoja suomalaisia, tullessani puolensataa, nyt enää pari tusinaa. Minulle läheisimpinä pomoni tamperelainen kalastaja Ykä sekä koukuttajakollegani Timo, eli koirakuiskaajan poika, Olhavasta.

«Oletko tosissas, sano uusiksi! Siis kuka tulee kokeilemaan koukuttamista, Meretekö?»

Koirakuiskaajan poika rymisteli viinalle höyryten syöttipuuraan ja alkoi innolla selostamaan edellisillan rekrytointitoimiaan. Hän oli Lordenissa, siinä toisessa Mehamnin pubeista, tavannut kalastajakylään viime kevättalvella muuttanen Mereten. Ja omin lupinensa,minulta, koukutuspomoksi kohonneelta kysymättä, tarjonnut tälle töitä siimansyötittäjänä. Yhden kapakkaillan ja ties minkä perusteella.

Vaikka sellainen omavaltaisuus ärsytti kovin, olin iloinen koirakuiskaajan pojan aktiivisuudesta. Hän oli ihan norjan kielellä saanut asiansa selvitettyä, tai ehkä kuitenkin englanniksi, mutta samapa tuo. Joka tapauksessa erinomainen suoritus ujolta, vasta puolitoista vuotta Ruijassa asuneelta, vuosikausien työttömyyden jälkeen peräkammarista ja seurakunnasta maailmalle karanneelta.

«Juu, no kun Ykä sanoi, että ne Osmundin kanssa tarvitsevat jonkun meidän lisäksi. Aikovat jatkossa kalastaa kahdellakymmenellä stampilla. Syötinleikkuu jää koukutustuvan vastuulle, eivät ne itse kerkeä nyt kun on kaikki merellä suolistettava. Tehtaalta on tullut uusi ohje, sitä se Ykä sanoi.»

«Me emme sellaisesta koukutus-urakasta millään kahdestaan selviä.” jatkoi koirakuiskaajan poika,” Minä en saa kuutta stamppia enempää aikaiseksi, vaikka kuinka pitkän päivän nyhräisin. Ykä sitten painotti, että liettualaisia kiukuttelevia neitejä ei oteta. Ei varsinkaan Daivaa. Merete kyllä kelpaisi, minä kysyin jo, onhan se ollut troolarillakin töissä ja puutarhalla. Hän on maatilan tyttöjä, tottunut raskaaseen työhön.»
Koirakuiskaajan poika selosti Meretestä niin haltioissaan, ettei todellakaan ollut ongelmallista huomata, että nyt hänellä oli haku päällä. Selkeä agenda. Poika oli innoissaan, ehkä jopa ihastunut. Samapa tuo mistä intonsa hankkii, ajattelin. Pääasia, että kalastajat saavat stamppinsa.

Olin vastuussa syöttipuuran asioista, myös koukuttajien palkkaamisesta ja halusin, ettei tällä kertaa epäonistuttaisi. Niin kuin Ykän Tromssan ryyppyreissulla hommaaman liettualaisen Daivan kanssa kävi. Se konflikti oli kemiaa, epäonnistunutta rakkautta tai jotain muuta henkilökohtaista. Yhtäkkiä Ykä ei voinutkaan sietää superkoukuttajaa. Koirakuiskaajan poika saisi senkin vuoksi selventää selkäni takana käynnissä olevaa työhönottoprosessia.

«Merete sitä ja Merete tätä. Ykä sanoi sitä ja Ykä sanoi tätä. Lordenissako se työhaastattelu pidettiin? Sielläkö Merete teidät ylipuhui. Ykänkin? Taitaa sinulla olla jokin muu kuin hyyssastampit mielessä? Teitkö muuten lähempää tuttavuutta Valdresin odelsjentan, Gamvikin pelastajan, kanssa? Oliko sillä parantavat kädet?»

«Vittuiletko sinä?» koirakuiskaajan poika tiuskaisi.

«En hieman vaan valaisua haluan. Niin, baassinahan Merete, siis omien sanojensa mukaan, troolarin kannella touhusi, puolen vuoden työkokemuksella siihen virkaan pääsi. Hän oppi siinä ajassa teräsvaijerien spleissaukset paremmin kuin kokeneet miehet? Tiedätkö, että baassi on troolarissa kansipomo, yleensä siihen hommaan vaaditaan vähintään puolenkymmentä armotonta vuotta kansimiehenä. Kysyitkö sinä siitä tarkemmin? Kai sinä nyt perusfaktat, niinkuin uskottavuuden, tulevasta kollegasta selvitit? Montako jallua sille tarjosit?»

«Ei täältä saa suomalaista jaloviinaa.» Vastasi koirakuiskaajan poika kiusallisista uteluistani pois päästäkseen. «Mistä tuo kitinä, mitäs sinä itse Meretestä tiedät? Sano! Ja suomeksi. Käytät aina välillä kummallisia ilmaisuja, melkein norjaa, mutta ei kuitenkaan.»

Totta kai minä Mereten tiesin. Olin tutustunut häneen Gamvikin kunnan järjestämässä matkailuseminaarissa. Tai oikeastaan pitkälle aamuun jatkuneilla jatkojen jatkoilla. Hän oli kotoisin Valdresista ja omien sanojensa mukaan koulutukseltaan opettaja sekä maisema-arkkitehti. Työskennellyt ala-asteilla eri puolilla Pohjois-Norjaa ja osallistunut mm. erään amerikkalaisen arkkitehtitoimiston järjestämään kilpailuun saaden kunniamaininnan ja muutamia tuhansia dollareita siinä sivussa.

Kilpailutyönä oli suunnitella ekologinen omavarainen kylä asumattomalle seudulle autiomaahan. Merete selviytyi tehtävästä ottamalla lyijykynän käteensä ja sulkemalla silmänsä. Käsi piirsi kopioidulle karttapohjalle luonnoksen ekokylän asemakaavaksi. Tai oikeastaan kyseessä ei ollut Merete, vaan kättä liikutteleva hopi-intiaani, Mereten sielun asuinpaikka kymmenentuhannen vuoden takaa. Niin minulle siellä jatkopaikan jatkopaikan, eli sukeltajien laiturisaunan, eteisessä aamuvarhaisella kerrottiin.
Merete ilmaantui Mehamniin tavattuaan Oslon matkailumessuilla elinkeinoasiamiehemme ja kuultuaan Nordkynin niemimaan suurista matkailuvisioista. Myöhemmin hän haki ja sai paikan määräaikaisena projektipäällikkönä, koordinoijana ja uusien mahdollisuuksien kartoittajana. Hankkeen nimi oli pelkistettty Destination Gamvik 2014-2018. Merete oli elinkeinoasiamiehen mielestä erittäin pätevä, ansioitunut ja edustava. Nähnyt maailmaa aivan riittävästi, ennen pestiään täällä maailman pohjoisimmassa vaikka missä. Gamvikin kunnasta, Ruijan Helmestä,löytyvät matkailuesitteen mukaan monet maailman pohjoisimmat mantereella sijaitsevat ylpeyden aiheet. Mainittakoon vaikkapa majakka, leipomo, hotelli ja koivumetsikkö.
Merete saapui oikeaan aikaan. Juuri silloin kun tarvittiin. Gamvikin köyhä kunta halusi käyttää kaikki mahdollisuudet päästä valoon. Kunta halusi pois tuulimyllyillä rikastuneen Kjøllefjordin varjosta. Työpaikkoja ja varsinkin koulutetuille naisille, oli saatava lisää, niitä oli todella niukanlaisesti. Väestörakenne siksi pahasti vinoutunut. Matkailu voisi nostaa kurjuudessa, olla yksi menestyksen veturi. Veturiin tarvittiin moottori ja polttoainetta, kehitykseen katalysaattori tai jotain muuta yhtä hienoa.

Gamvik oli lyöty, kunta oli käynyt katkeran taistelun mahtavimpiaan, Røkkeä ja muita kalakiintiöparoneja vastaan, ja hävinnyt. Sekä troolarisodassa että myöhemmin Aker Seafoodsin toimintariidassa koettiin täystyrmäys. Oikeuden ja myös kalastusministerin päätöksellä kunnan nimikkotroolaria ei voitu velvoittaa luovuttamaan saalistaan meidän kunnan kalanvastaanottoihin, eikä Kjell Inge Røkken tarvinnut pitää suhteellisen uutta ja modernia, mutta kannattamatonta Mehamnin kalatehdastaan käynnissä pelkästään yhteiskunnallisista ja sosiaalisista syistä.

«En minä ole mikään sosiaalitoimisto», väitettiin Røkken tokaisseen. Tapahtumien seurauksena syntyi aktiivinen kansanliike rannikon pelastamiseksi.

Gamvikin kunnanvirastossakaan ei lamaannuttu, vastoinkäymisille ei annettu periksi. Siellä uskottiin tulevaisuuteen ja toivoon paremmasta. Merete loi uskoa ja antoi toivoa. Hän ajatteli isosti ja hänellä oli ideoita. Mikä parasta Merete oli myös kaikin puolin edustava. Juuri sellainen, jonka saattoi huoletta lähettää kuntakuvan kiillottajaksi erilaisiin seminaareihin ja kesätapahtumiin.

Meihin kalastajan apulaisiin kunnan surkea tila ei onneksi sen kummemmin vaikuttanut. Olimme tottuneet siihen, että maailman parhaassa maassa on rikkaimmat ihmiset ja köyhimmät kunnat. Se ei ollut mikään uutinen. Ykä ja Osmund olivat Mehamnin paronin, Oddvar Jensenin, omistaman Nordkyn Seafoodsin vakioasiakkaita, saivat vuokrata tehtaan omistamat vetoiset syöttipuurat halvalla ja saattoivat kalastaa siimoilla lyhyttä kuningasrapusesonkia lukuunottamatta koko vuoden.Tämä takasi koukuttajille ympärivuotisen työn. Ja halvan asunnon.
Huonompi oli tilanne Røkken tehtaan irtisanotuilla filetyöntekijöillä. Paljon naisia katosi ja väestörakenne vääristyi. Osan oli pakko myydä talonsa ja muuttaa perheineen Kjøllefjordiin. Tai vieläkin kauemmaksi.

«Onko se sinulle ookoo, että Merete tulee iltapaivällä kokeilemaan, minä voin opettaa?» kysyi koirakuiskaajan poika.

Kylläpäs mennään vauhdilla, ajattelin.

«Mutta Meretellähän on työ siellä kunnassa. Sehän on kokopäivätoiminen projektipäällikkö. Vai onko sittenkin lopettanut, kun ei saanut kaikkia huimia ideoitaan läpi, matkailua kehityksen veturiksi, eikä kuntaa jaloilleen. Ei ole enää tyttöä näkynyt Finnmarks Dagbladetissa eikä Nordlysissä viime aikoina visioitaan esittelemässä.»

«En minä niistä mittään tiiä. En lue lehtiä. Siis saako tulla vai ei? Ykälle se kyllä käy. Varmaan Osmundillekin.»

«Tulkoon sitten, mutta missäs se asuisi, nyt kun kapteeni Kaaoksen ja Mereten rakkaustarina on kuulemma ohi ja Mereten on lähiaikoina muutettava pois kapteenin alakerrasta.»

«Ei niiden välillä ole mitään kummempaa koskaan ollutkaan, ihan vaan ystäviä ja silleen», ärähti koirakuiskaajan poika. «Merete voisi muuttaa Delfiiniin. Se on vapaana, kun ne romanialaiset saivat töitä Myrestä ja muuttivat tuttujensa luo. Merete jo kysyikin, löytyisikö myöhemmin kämppää. On sitä paitsi todella innoissaan, kun saa välillä niinkuin slappe av, tehdä työtä ruohonjuuritasolla. Silloin ei pääse vieraantumaan tavallisesta kansasta.»

«Voi sinua koirakuiskaajaa tai sen poikaa. Ja tuon kaiken Merete sinulle norjaksi kertoi, niinkö?»
«Hestkuk!!!»

«Hyvä, hyvä, sinä alat integroitua.Verdens beste land, verdens beste språk! perkelehhän ei ookkaan enää yhtään mittään….»

Kaikki kävi nopeasti. Merete tuli tuville iltapäivällä, muutti vähäisine tavaroineen kapteeni Kaaoksen luota asuntolaan ja Delfin- tupaan jo illalla. Seuravana aamuna hän oli meidän vakiokalustoa, kuin ikänsä syöttipuurassa touhunnut.
Koirakuiskaajan poika osoittautui loistavaksi ja monestakin syystä motivoituneeksi opastajaksi ja Merete kiitolliseksi oppilaaksi. Minun ei tarvinnut siihen asiaan millään tavalla puuttua. Snurret tuli oiottua ja vaasset selvitettyä. Välipaperit laitettua. Merete perehtyi nopeasti selkäsiiman sielunelämään, hän oppi engelsmannit, sai forsennat sidottua ja kveilat antautumaan paikoilleen. Asuntolassa Merete jakoi keittiön koirakuiskaajan pojan kanssa.

Kivuton prosessi, kort prosess, saatoin huokaista.
Ykä ja Osmund pystyivät keskittymään oleelliseen, siis syömiseen, nukkumiseen ja kalastukseen, kolmihenkisen tiimimme huolehtiessa siimoista ja syötinleikkuusta. Suoriuduimme urakastamme suhteellisen leppoisasti. Vaikka alkusyksy oli vähätuulinen, laivat merellä lähes joka päivä ja saaliitkin kohtalaisia.

Huhut Mereten jalkautumisesta ja hänen koukutus- ynnä muista kyvyistään alkoivat vähitellen levitä ja syöttipuuramme saada uteliaita vieraita. Vanhoja ja nuoria kalastajia tulvi matalaan, mutta vetoiseen majaamme näyttäytymään. Sätkiä käärimään, kahvia ryystämään ja muka tärkeitä asioita kuulemaan, tai vaihtoehtoisesti kertomaan.

Paitsi koukutuksen, Merete hallitsi myös esiintymisen. Hän osallistui mielellään keskusteluun. Oli yksi miehistä, tuntui olevan perillä kaikenlaisesta merikalastuksesta melkeinpä paremmin kuin kalastajat itse. Merete tiesi paljon ja toi sen mieluusti esille. Ei todellakan pantannut mitään.

Merete oli vakuuttava. Hän oli kaikinpuolin tyrmäävä. Lähes hulluksi saava. Ja saavuttamaton. Nordkynin niemimaan 2000-luvun vastine Pohjolan legendoille, Svarta Bjørnille tai Petronellalle otti Mehamnin syöttipuurat, kapakan ja kalatehtaan helposti haltuunsa.

Kokonaan oma lukunsa oli Mereten sivulauseissa, ohimennen mainiten ja siten mielenkiinnon herättäen, esilletuoma jumalallisuus, yliluonnolliset kykynsä ja varsinkin parantavat kätensä. Merete-ilmiö oli syntymässä.

Varautuneet kalastajat uskaltautuivat vähitellen yksi toisensa jälkeen avautumaan vaivoistaan ja löytämään mereltä tulon jälkeen tiensä koirakuiskaajan pojan harmiksi asuntolan keittiöön Mereten hoidettavaksi. Pojan oli jaettava tyttönsä huomio ikääntyneiden kalastajien kanssa. Puhu siinä sitten tunteistasi ja vieläpä vieraalla kielellä

Käsien lämpö yhdistettynä kosmiseen hyräilyyn ja monen pään sekoittavaan lumoavaan olemukseen oli kiistatta todellista. Tai tuntui siltä. Mereten energia virtasi ja lämmitti jopa vaaksan etäisyydeltä. Merenpohjasta tanskalaisen kierrenuotan eli snurrevadin alakettingissä nousseet energiakivet paransivat.

Reiki-vastaanotolla kumoutuivat kaikki lääketieteelliset, biologiset ja fyysiset faktat Mereten parantaessa pienet ja suuremmatkin kivut. Hän sanoi pyyhkivänsä pahan, viskaavansa vaivat pois, hierovansa koskematta ja silti syvälle tunkeutuen. Omia tuntemuksiaan ei voi rationaalisinkaan kieltää, oli minunkin pakko erään niin sanotun hoitokerran jälkeen todeta.
Mereten päästyä vauhtiin, mikään ei häntä pysäyttänyt. Reiki- tuokiot ja niiden jälkeiset, kaikkien koettavissa olevat tarinat aikaisempien elämien kokemuksista, milloin hopi- intiaanien shamaanina, Ranskan suuren vallankumouksen Bastiljin valtauksessa mukana olleena talikonheiluttajana tai Janis Joplinina, olivat uskomattomia, mutta eivät tippaakaan vähentäneet Mereten uskottavuutta, vaan lisäsivät. Minusta hyvä koukuttaja on kuin hyvä kirjailija, kuten Katja Kettu. Hyvä kirjailijahan saa liioitella ja käväistä fiktioissaan.

Katja Ketun kätilön kirjoittamiseen inspiroima taustatarina, siis se, että hän kirjailijaystävänsä kanssa jäämeren rannalla suhteellisen suositulla alueella tuolla vuonon toisella rannalla vaeltaessaan, olisi ihan sattumalta tullut autiomökkiin ja löytänyt mökistä norjankielisen sota-aikaisen auki olevan päiväkirjan, on aivan yhtä uskottava kuin Mereten autenttiset kokemukset menneessä. Minä fanitin ja yhä fanitan Katja Kettua. Seurasin Kätilön edistymistä ja Katjan oleskelua Sammatissa. Luin haltioituneena jokaisen blogipostauksensa, useimmat moneen kertaan.

Kun pojat läksivät viimeistä kertaa merelle ennen lyhyttä kuningasravunpyyntisesonkia Merete lupasi laulaa suursaaliin. Hän sanoi tähtien, varsinkin Venuksen ja myös kuun olevan sellaisessa konstellaatiossa, että pienikin energia-impulssi, siis laulu, ohjaisi hyyssat sinne minne niiden pitääkin uida.

Seuraavana päivänä syöttipuuran ikkunasta katsellessa totesimme poikien laivan, Lenan, uivan tosi syvässä.

«Paljonkos saitte?» kysyin Ykältä heidän köytettyä paattinsa syöttipuuran laituriin ja alkaessa vinssata siimoja maihin.

«Sano sille Meretellesi, että se on noita.»
«Sano ite. Ei se oo minun Merete, on koirakuiskaajan pojan, jos hänenkään. Ja voit kyllä heittää pari yyriä , kveittaa tai krottia osuuspalkkiona hyvästä työstä.»

«Ei saatu hyyssan lisäksi kuin täplästeinbiittejä. Mutta hyyssaa tulikin sitten omiksi tarpeiksi voi viddu. Hyvä, että saatiin kaikki mahtumaan, ainakin neljä tonnia suolistettavaa ja Ikurin poika on ihan poikki. Tuntuu kuin olisi päänsä rotvallin reunaan telonut.»

«Huhhuh, jokos uskot energioihin. Pari kalaa jos viittit meille nakata.»
Otin ainakin viisikiloiset täplästeinbiitit raahattavakseni ja kävelin muutaman kymmenen metrin matkan sisälle syöttipuuran viileään lämpöön.

«Ble det nokka fisk?» kysyi Merete stamppinsa takaa.
«To hundre kilo på stamp. Forresten Ykä sa at du må være en heks.»
«Si ham at jeg kan helbrede troen hans vekk», vastasi Merete.

Kun kuningasrapusesonki alkoi, eikä koukutuksiamme sinä aikana tarvittu, saimme kolmen viikon loman. Minä ajattelin ottaa hurtigrutan ja lähteä tapaamaan tuttujani Vesteråleniin. Koirakuiskaajan poika puolestaan suunnitteli kotilomaa Olhavalla. Samalla hän ajatteli käydä teerimetsällä ja poimia puolukoita niin kuin heillä siellä väylän varressa on tapana.

«Sittenhän sinä voit pyydystää myös nahkiaisia, halstrata, pakastaa ja tuoda minulle», sanoin.
«En tosiaankaan ole mikään nahkiaisen pyytäjä. Isä sanoi, että ne ovat erikoistuneet syömään hukkuneita, ensiksi imevät aivot.»

En ollut täysin perillä viimeisimmistä käänteistä joten vaihdoin aihetta ja kysyin koirakuiskaajalta suoraan.

«Noh miten se teidän homma etenee, meinaan sinun ja Mereten?»

«Vaikeeta, kaikki on jumalaista ja henkistä. Tarinoita ja energioita. Merete oikeasti uskoo niihin juttuihin. Jotain kummallista siinä naisessa on. Yhtäkkiä sille tulee kiire inkkarin luo. Tai Ranskaan. Tai sinne kuuskytluvun festareille. Woodstockiin. Se vielä menisi jos tämä olisikin meidän ikioma juttu, mutta muutkin meillä iltakaudet maleksivat saavat niitä kuunnella.»

«Vaikka oltais kahdestaan,» koirakuiskaajan poika jatkoi,”niin Merete on silloinkin sitä kauempana mitä lähempänä. Minulle ei riitä kahdenkymmenen sentin päästä lähetetty energia. Eikä suuri ykseys. Tuntuu niin kuin Mereten ympärillä olisi kalvo, toinen iho. En siis pääse oikealle iholle sen kalvon läpi. Rakkaus on sille aivan liian suurta ollakseen fyysistä, tajuatko. Hänelle se on universaalia, just joo. Merete ei ole tästä maailmasta, mutta kyllä se aikoi tulla Olhavalle.»

Minä en tiennyt mitä tekisin. Pitäisikö tuohon puuttua vai ei. Koirakuiskaajan poika oli tajuttoman rakastunut Mereteen , oli siksi mustasukkainen niille vanhoille kalastajille, joita Merete reikitti. Minusta vaikutti, että Merete tunsi samoin poikaa kohtaan. He vain käsittivät rakkauden eri tavalla. Puhuivat eri kieltä. Ajattelin Suomen reissun selventävän asian.

Palattuani hieman etuajassa Mehamniin ja tavattuani tuttuja sain kuulla, että kunnan elinkeinoasiamies on jo jonkin aikaa kaipaillut Mereteä. Häntä ei kuulemma saa kiinni puhelimella, eikä hän ole vastannut maileihin. Kysymys oli Gamvikin kunnan matkailun kehittämisprojektista, puoli vuotta työn alla olleen strategian parin viikon päästä pidettävästä julkistamistilaisuudesta.

Soitin koirakuiskaajan pojalle välittääkseni viestin Meretelle. Sain kuulla, että poika ja Merete olivat menneet kihloihin. Kerenneet juoda kotona kaffeet ja suunnitelleet kihlajasmatkaa, äkkilähtöä etelään. Kaikki oli siis hyvin.

Paitsi, että ei ollut. Merete oli saanut kesken juhlinnan tekstarin. Äiti oli sairastunut. Mereten piti välittömästi kiirehtiä kotiin Valdresiin. Lentoliput saatiin jo samalle päivälle. Oulu-Gardermoen. Parilla välilaskulla tosin. Koirakuiskaajan poika maksoi lennot ja antoi tuoreelle kihlatulleen melkoisen summan matkarahaa kaiken lisäksi.
Nyt poika oli murtunut. Kahteen viikkoon hän ei ollut kuullut Merete-rakkaastaan yhtään mitään. Vaikka toinen lupasi soittaa heti perille päästyään. Kännykkä oli pois päältä, facebook- tili päivittämättä ja sähköpostiosoite lakkautettu. Vaikutti, että kihlattua nimeltä Merete Øyer ei ollut edes olemassa. Ei ainakaan siinä osoitteessa minkä Merete oli koirakuiskaajan pojalle antanut.

Gamvikin kunnantalo oli kaaoksessa. Suurella julkisuudella käyntiin polkaistu hanke osoittautui suuremman luokan huijaukseksi. Oli siinä selittämistä. Kukaan ei ollut tarkistanut Mereten taustoja. Eikä kesälomien ja muiden sattumien vuoksi seurannut homman etenemistä. Hankkeen väliraportit ja raportit olivat kirjoittamatta, kartoitukset tekemättä, Destination Gamvik 2014-2018 strategia laatimatta.

Loistavaksi kehuttua toimintasuunnitelmaa oli noudatettu sentään noudatettu yhdessä kohtaa. Köyhä kunta oli kiltisti maksanut kuukausipalkkiot, matkarahat ja seminaarien osallistumiskulut. Sekä melkoisen etumaksun jatkohankkeen käynnistämisestä.

Syöttipuurissa elämän oli pakko palautua aikaan ennen Mereteä. Suuresta kaappauksesta toivuttiin, haavoja nuoltiin. Kollektiivinen nolous laskeutui kalastajakylän ylle. Moni kalastaja oli lahjoittanut huomattavia summia reiki-hoitajalleen. Lähes jokainen oli jollain tapaa asianomainen ja tunsi tulleensa höynäytetyksi. Sellainen syö parkkiintuneintakin siimakalastajaa.

Meillä suomalaisilla oli kaiken muun Merete-harmituksen lisäksi oikea ongelma. Puurasta oli kadonnut loistava siimankoukuttaja. Minun oli siksi ihan pakko järjestää asia ja uskaltaa kysyä pomoltani.
«Ykä, mitäs sanot jos sittenkin otettaisiin Daiva takaisin. Onhan se hyvä koukuttamaan, tekee tarvittaessa kymmenenkin stamppia päivässä. Ite oot sanonu, että pääasia on, että kalastaja saa siimansa.»

«Kunhan sinä henkilökohtaisesti vastaat, ettei se ala minulle vidduilemaan, eikä täällä määräilemään», Ykä tokaisi hyväksyen ehdotukseni.

«Tarkoitatko, että Daivan pitäisi olla slaavilaiseen tapaan kiltti ja nöyrä ja silleen, ilman omaa tahtoa», vastasin ystävälleni.
«Daiva tupaan. Hän on kiva, oikea ja todellinen», tokaisi koirakuiskaajan poika.

 

_______________

Oonko sinula muistelus/tarina?  Meilä oon uusi konkurransi
– ja uusi formaatti!
Ruijan Kaiku julistaa uuđen novelikurranssin / – kilpailun!
Nyt  oon uusi formaatti: Sie saatat muistela / kertoa tarinan monela tavala: Sanoitten avula eli kuvviin avula eli molemppiin avula.

Sie saatat siis joko kirjoittaat muisteluksen/ tarinan  eli tehdä kuvamuisteluksen / -tarinan eli viideon.

Kilpailun teema oon IDENTITEETTI.