Alattion alkuperä – opprinnelsen til navnet Alta

Alta sett fra sørøstsiden av byen. Men Mikkos artikkel handler også om stedsnavn i Troms. (Foto: Privat)

 

I denne artikkelen tar Mikko K. Heikkilä for seg opprinnelsen til et antall gamle viktige kvenske stedsnavn som Alta, Lyngen med flere (kort norsk sammendrag nederst i saken.) Mikko er forsker og lektor og faggruppeleder for kvensk og finsk språk ved Universitetet i Tromsø.

 

Av Mikko Kalevi Henrikki Heikkilä

 

Alattion alkuperä löytyy kainulaisten kielestä. Opprinnelsen til stedsnavnet Alta finnes i de forne kvenenes språk.

Alkusanat

Kirjoitan artikkelissani ruijalaisten paikannimien Alattio, Yykeä, Kilpisjärvi, Koutokeino ja Omasvuono etymologiasta eli alkuperästä. Siksi mie meinaan ette Ruijan Kaiku soppii oikhein hyvin minun artikkelin ulvosantajaksi.

Alattio on alainen joki

Nimen Alattio ja sen norjan- ja saamenkielisten vastineiden alkuperää on tutkittu jo ainakin sadan vuoden ajan. Alattion kveeninkielisiä rinnakkaismuotoja ovat Alaattio ja Alaattia. (Kvensk stedsnavndatabase, oppslagsform Alattio). Nimi ei l– ja t-konsonanttien välisen a-vokaalinsa takia ole johdettavissa muinaisskandinaavisesta sanasta alpt, joutsen, kuten erityisesti norjalaisessa nimistöntutkimuksessa on ehdotettu (ks. esim. Norsk stadnamnleksikon, oppslagsform Alta). Nähdäkseni Ala(a)ttio on äänneasunsa todistuksen perusteella selvästi vanhaa kainuun kieltä ja sisältää yleisitämerensuomalaisen sanan ala, kuten jo kauan sitten on ehdotettukin (Kvensk stedsnavndatabase). Nimien Alattio ja Alta kainulainen etymologia ei kuitenkaan ole saavuttanut yleistä hyväksyntää, koska sanan ala ja nimen Alattio välistä äännesuhdetta ei ole kyetty tyydyttävästi selittämään. Pyrin tekemään sen tässä.

Puheena olevan nimen tiettävästi vanhin kirjallinen maininta on Althen vuodelta 1520 (Kvensk stedsnavndatabase). Pitkästä t-konsonantista selvästi todistava nimimuoto on Altten vuodelta 1594. Nähdäkseni Alattio ja sen norjan- ja saamenkieliset vanhat ja nykyiset vastineet selittyvät seuraavasti: muinaiskainuun *Alaitsi/*Alaitsen joki ”Alainen/Alaisen joki” > *Ala(a)þþejo (‒> vanhan saamen Álaheadju) > kveenin Ala(a)ttio ‒> vanhan norjan Altten ja nykynorjan Alta, josta nykysaamen Áltá. Välimuotoa kehityksessä edustaa Alateijok vuodelta 1742 (Norsk stadnamnleksikon).

Esimerkiksi Kemistä Ruijaan matkattaessa Alattionjoki on nimenomaan alajoki ylängöltä alangolle laskeuduttaessa (ks. esim. Norgeskart). Muinaiset kainulaiset matkasivat alas *Alaitsi jokea Rutjan meren rantahan kulkuvälineinään haapioiksi kutsutut veneet. Toinen keskeinen kainulaisten pohjaiskeino vei Tornionjoen vesistöä pitkin Jyykeään (ks. Yykeä ja Kilpisjärvi alla). Huomattakoon, että Yykeänvuonon ja Alattionvuonon välissä sijaitsevan vuonon skandinaavinen nimi on ainakin 1500-luvulta alkaen ollut Kvænangen (Guttormsen 1998: 6). Jyykeänjoen suu ja Alattionjoen suu sekä niiden välinen rantaviiva on siis vanhinta kainulaisten toiminta-aluetta Ruijassa eli Pohjais-Norjassa. Sitäkin vanhempaa Kainuuta on toki esimerkiksi Tornionjoen alajuoksu (ks. esim. Julku 1986). Alattiota vastaavia Alainenjoki-nimisiä paikannimiä on Suomessa useita, yksi kainulaisten vanhalla ydinalueella Ylitorniolla (Nimiarkisto). Samaa nimenantotyyppiä sen vanhakantaisessa äänneasussa edustavat mm. eteläsuomalaiset paikannimet Kauvatsa (”Kaukainen”) ja Äetsä (”Äkäinen”), Michael Agricolan iocahitzen (= jokaisen) sekä murteelliset sanamuodot semmotteet ja tämmötteet. Sanansisäinen pitkä t-äänne on peräpohjalaismurteiden äänneasun mukainen, sillä niissä on tapahtunut äänteenmuutos ts > tt (vrt. esim. metsä > mettä).

Tyyni Lyngen on Yykeän isoveli

Norjalaisten nimellä Lyngen ja saamelaisten nimellä Ivguvuotna tuntemalla Yykeänvuonolla on monta dokumentoitua nimimuotoa: Jyykeä, Yykeä, Jiukea ja Juukea, joista Jyykeä on vuonon perinteisesti käytetyin ruijansuomalainen nimi (ks. esim. Paulaharju 1928, Rapola 1940). Itämerensuomen äännehistorian perusteella kaikki dokumentoidut nimimuodot ovat johdettavissa muodosta Jiukea, joka riittävän vanha ollessaan palautuu muotoon *Jiuke̮a, joka puolestaan voi edelleen palautua muotoon *Jiuke̮δa tai *Jiuke̮γa. Vain nimimuoto Juukea saattaisi olla lainautunut paikan pohjoissaamenkielisestä nimestä Ivgu(o), mutta Juukeasta eivät ole johdettavissa sen enempää Jyykeä, Yykeä kuin Jiukea. Saamen Ivgu(o) on sen sijaan selitettävissä jopa niistä kaikista, mutta erityisen hyvin muodosta *Jiuke̮a. Täten vuonon kainuunkielinen nimi lienee sen (nykyistä) saamenkielistä nimeä vanhempi, mutta sen itämerensuomelle vanhastaan vieras jiu-alkuisuus ja nimen äänteellinen vaihtelu sekä vastaavan yleisnimen puute viittaavat vahvasti laina-alkuperään, ei kuitenkaan saameen edellä todetusta syystä. Mistä nimi(muoto) *Jiuke̮a sitten on niin sanotusti tullut? Nähdäkseni Lyngen-vuonon vanhemmista skandinaavisista nimimuodoista *Ljⁱuŋgi ja *Ljyŋgi(n). Jyykeänvuonon eteläosissa Jyykeänperässä (Skibotn) ensin säännöllisesti kauppaa tekemässä käyneiden ja sittemmin siellä myös pysyvästi asuneiden kainulaisten kielessä paikan nimi on ymmärrettävästi jossain määrin seuraillut sen norjankielisen nimen äännekehitystä siten, että takavokaalinen muoto Jiukea (> Juukea) on vanhin ja etuvokaaliset (*Jiykeä >) Jyykeä ja Yykeä ovat sitä vähän nuorempia. Mainittakoon, että Skibotnin aiempi norjankielinen nimi oli Lyngsbotten (vrt. Yykeänperä ja Ivgobahta ”Ivgo-n-perä”) ja että Jyykeänperässä sijaineen kauppapaikan vanha kainuunkielinen nimi oli (Jyykeän) Markkina (Rapola 1940: 39; Teeriaho 2008: 10).

Yykeänvuonon kantaskandinaavisesta (= urnordisk) nimestä *Liugnija ”Tyyni” (vrt. esim. lugn ʼtyyniʼ) kehittyi äännelaillisesti muinaislänsiskandinaavin *Ljⁱuŋgi, josta lainautui muinaiskainuun *Jiuke̮a, josta puolestaan lainautui pohjoissaamen Ivguo > Ivgu ja kehittyivät kveenin Jyykeä ja Yykeä välimuotojen Jiukea ja *Jiykeä kautta. Nimen vanhin maininta lienee venäläisessä lähteessä vuonna 1559 mainittu Jyykeänjoen eli Kalkuenon nimi reka (= joki) ivegeä (Rapola 1940: 43; Guttormsen 1998: 8). Muinaislänsiskandinaavin muodosta *Ljⁱuŋgi kehittyi sittemmin välimuodon *Ljyngin kautta nykynorjan muoto Lyngen (esim. Lynngenn vuonna 1614), jossa sananloppuinen –n on määräistä artikkelia. Artikkelit eivät ole skandinaavisissa paikannimissä harvinaisia. Mainittakoon tässä kveenien historian kannalta tärkeä Kvænangen (Quenanngenn v. 1567) (ks. esim. Heikkilä 2014: 266; Kvensk stedsnavndatabase). Koska Lyngenillä jo 1300-luvulla oli liian moderni äänneasu Lynghe– (Vilkuna 1969: 55) Jiukean lainaoriginaaliksi, häätyy kainuunkielisen nimen Jiukea olla 1300-lukua edeltävältä ajalta.

Lyngen-vuonoa tarkoittavan Jyykeän vanha j-alkuisuus ei selity Martti Rapolan (1940) esittämän hiekkaa ja/tai hiekkaista tarkoittavan hiukea/hiykeä-sanaperheen pohjalta edes olettamalla nimen kulkeneen saamen kautta, mutta alajuoksultaan ja suultaan hiekkaisen Yykeänperänjoen, aiemmalta nimeltään Jyykeänjoen, nimen vanhin dokumentoitu nimimuoto ivegeä saattaa selittyä myös Rapolan otaksumalla tavalla, koska venäjän kielessä ei ole h-äännettä. Nimimuodon ivegeä ja hietikon väliseen yhteyteen viittaa kirjoitusasun kielimä nimen nelitavuisuus. Se, mutta ei siis Jyykeä, on vaihtoehtoisesti selitettävissä näin: *hieδikka ʼhietikko, hiekkamaaʼ (vrt. hieta, hiekka (< *hieδikka), hietikko ja hiukka) > *Hiuδikka (vrt. Hiukka-paikannimet) > muinaiskainuun *Hivik(k)e̮a (‒> venäjän Ivegeä) > *Hiuk(k)e̮a (vrt. hiukea), josta saamen Ivgu(o) on vaihtoehtoisesti voitu lainata.

Kväänin kirjakielivarianttina hallitsevaan asemaan nousemassa olevassa mutta đ:n säilymistä lukuun ottamatta monin tavoin äänteellisesti epäalkuperäisessä Porsangin kväänissä Yykeänperä olisi Yykkeenpörä. Toivon, että epäalkuperäisiä haamuja synnyttäviä kirjakielistyksiä ei kväänin kirjakieltä luotaessa tehdä, vaan pyritään säilyttämään (ja/tai uudelleen käyttöön ottamaan) sekä alkuperäisemmät kainulaiset sanat ja sananmuodot että alkuperäisemmät nimet ja nimimuodot. Siksi artikkelini otsikossa on sanahaamu alkuperä eikä alkupörä ja artikkelini lopussa on kaltioita, lähteitä, eikä kalttiita.

Omasvuonossa on saamelaista sumua

Omasvuono, norjaksi Storfjord, on Yykeänvuonon sisämaanpuoleisin osa ja lainattu paikan saamenkielisestä nimestä Omasvuotna. Nimen jälkiosa muodostuu vuonoa merkitsevästä saamen sanasta vuotna, ja alkuosa Omas– sisältää vanhan saamen sumua merkitsevän sanan, jonka etymologinen vastine suomessa ja sen lähisukukielissä on ume(h) ʼsumuʼ (SSA).

Kilpisjärvessä on todella kilpi

Kilpisjärvi, saameksi Gilbbesjávri, on tunnetusti yksi Tornionjoen vesistön lähdevesistä. Tornionväylän alajuoksu oli puolestaan Kainuhunmerehen eli nykyiseen Perämereen rajoittuneen muinaisen Kainuhun eli Kvenlandin sydänseutuja (esim. Julku 1986: 96; Heikkilä 2014, 2022; Storli 2018: 11), ja Skandien (= Skanderna) pohjoisosien itäpuolella sijainnut Kvenland oli käsite viimeistään jo 800-luvun lopulla (Storli 2018: 11). Kilpisjärvi sijaitsee tärkeimmän Torniosta Ruijaan ja takaisin johtaneen reitin varrella (Antti 2017). Vuodelta 1595 olevassa kartassa Torniosta Ruijaan johtaa yhtenäinen jokireitti (Julku 1986: 115). Se ei ole kaukana totuudesta. Nimen Kilpisjärvi vanhin kirjallinen maininta on tietääkseni Kilpis T. Andreas Bureuksen Pohjolan kartassa vuodelta 1611 (Teeriaho 2008: 10). Äkkiseltään nimeen Kilpisjärvi näyttäisi sisältyvän itämerensuomen sana kilpi, mutta ei kai (Kilpis)järvessä kilpeä voi olla? Kyllä voi ja on. Peräpohjalaismurteissa sana kilpi tarkoittaa puolustusaseen lisäksi nimittäin myös hirven tai poron sarven leveää osaa (SMS, kilpi). Pitkänkapean Kilpisjärven keskiosassa on leveä niemi (ks. esim. Karttapaikka), joka miltei jakaa järven kahtia. Siitä ”lapiosarvesta” eli kilvestä järvi lienee saanut nimensä. Koska eräänlaisessa kattilassa sijaitsevan Kilpisjärven ympärillä on huomattavia puuttomia maankohoumia, järven muoto oli jo ammoisina aikoina helposti todettavissa. Siihen ei karttoja tarvittu. Nimi Kilpisjärvi lieneekin siis kainulaisten eikä saamelaisten, saati heitä edeltäneiden kansojen järvelle antama, ja järven saamenkielinen nimi Gilbbesjávri onkin lainattu kainulaisten itämerensuomalaisesta kielestä saameen eikä päinvastoin, kuten on oletettu (SPNK, Kilpisjärvi).

Koutokeino on puolimatkassa

(Vene)matka Kainuunmereltä Rutjanmerelle eli Jäämerelle saattoi Kilpisjärven asemesta vaihtoehtoisesti kulkea myös Koutokeinon (Koutogeino v. 1569) kautta. Koutokeino (norjaksi Kautokeino, saameksi Guovdageaidnu) tarkoittaa saameksi ”Puolimatkaa” ja on nimensä mukaisesti puolimatkassa joko Tornionjoen vesistöstä Palojoen kautta tai ”Erämaajokea” tarkoittavan Ounasjoen latvajärveltä Ounasjärveltä Ruijanmeren rannalle ja sieltä takaisin matkattaessa. (Heikkilä 2014: 260‒261; Norsk stadnamnleksikon, Guovdageaidnu). Koutokeinoa merkitykseltään vastaavia Puolimatka-nimiä löytyy Suomesta (Nimiarkisto).

Yhteenveto

Kainuunmeren pohjukassa, Pohjassa, ja siihen laskevien suurten jokien alajuoksuilla asuneiden kainulaisten, nykyisten kveenien kielellisten esivanhempien, säännöllisen ruijankäynnin on häätynyt alkaa hyvän aikaa ennen 1500-lukua ja jatkua keskeytymättömänä joidenkin heistä pysyvästi Ruijaan asumaan asettumiseen asti, mikä nykytiedon valossa tapahtui 1500-luvulla (Guttormsen 1998; Ruijan Kaiku 25.4.2022). Yhtään katkoa kainulaisten Ruijassa käynneissä ei ole voinut olla, sillä muutoin esimerkiksi paikannimi Alattio ei olisi säilynyt vuosisadasta toiseen. Jossain määrin muuttoliikettä oli myös Ruijasta etelään, kuten jotkin henkilönnimet ja maatilannimet, esimerkiksi hans norsk v. 1549 ja Ruijalainen-nimet Tervolassa ja Torniossa (esim. Andʼs Rudialaine v. 1563), osoittavat (Vahtola 1980: 406).

Ruotsalainen kirkonmies Olaus Magnus kävi pohjaisen matkallaan ainakin Torniossa asti vuonna 1519. Jo hän tunsi kveenit, qvenar, Lapinmaiden matkaajina. (ks. esim. Julku 1986: 104, Antti 2017: 71). Koska nimi Alattio todistettavasti oli olemassa jo vuonna 1520, kveenien historia Ruijassa ulottuu siten katkeamattomana merkkipaaluvuotena pidettyä vuotta 1522 (josta ks. esim. Guttormsen 1998: 14 ja Ruijan Kaiku 25.4.2022) edeltävään aikaan, sillä yksikin katkos olisi edellä todetusti johtanut nimen häviämiseen. Osa kainulaisista lähti pysyvästi Kainuunmeren rannoilta jokia pitkin pohjaiseen. Norjan kväänit ovat heidän kielellisiä jälkeläisiään. Nimi kvääni kansan omakielisenä nimenä on tosin nuori. Sitä alkuperäisempiä ovat kainulaiset ja (ruijan)suomalaiset (esim. Vilkuna 1969; Julku 1986).

Lähteet eli kaltiot

Antti, Petter 2017: Särkilahti ja kirkko joka hävisi. Föreningen för Särkilax Kyrkas Vänner.

Guttormsen, Helge 1998: Spor etter eldre kvensk bosetting i Nord-Troms og Finnmark. Kveenien historia ja kulttuuri, toimittaja Helge Guttormsen. Seminaariraportti, Raisissa 19.‒21. syyskuuta 1997, s. 3‒34. Pohjois-Tromssan Historiallisen Seuran Julkaisuja.

Heikkilä, Mikko 2014: Bidrag till Fennoskandiens språkliga förhistoria i tid och rum. Doktorsavhandling. Unigrafia: Helsingfors.

Heikkilä, Mikko 2022: Fra Finland til kveners nordlige land/Suomen väinöt ja Pohjan kainuut. Luvento Tromssan universiteetissa kväänikansan päivänä 16.3.2022.

Julku, Kyösti 1986: Kvenland ‒ Kainuunmaa. Studia Historica Septentrionalia 11. Oulu: Kustanosakeyhtiö Pohjoinen.

Karttapaikka (https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka).

Kvensk stedsnavndatabase (https://www.kvenskestedsnavn.no).

Nimiarkisto. Kotimaisten kielten keskus. Helsinki.

Norgeskart (https://www.norgeskart.no).

Norsk stadnamnleksikon (www.norskstadnamnleksikon.no).

Paulaharju, Samuli 1928: Ruijan suomalaisia. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja.

Rapola, Martti 1940: Jyykeän nimen alkuperän arvailua. Helsinki.

Ruijan Kaiku 25.4.2022: Åpent brev: ”Nils Kven 500 år ‒ Gi innbyggerne i Skjervøy sin rettmessige identitet tilbake”.

SMS = Suomen murteiden sanakirja. Kotimaisten kielten keskus (https://kaino.kotus.fi/sms).

SSA = Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja. Erkki Itkonen & Ulla-Maija Kulonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura & Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 1992‒2000.

SPNK = Suomalainen paikannimikirja. Päätoimittaja Sirkka Paikkala. Karttakeskus & Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Helsinki 2007.

Storli, Inger 2018: Ottars verden. En reiseberetning fra 800-tallet. Orkana Akademisk.

Teeriaho, Yrjö 2008: Vanhojen karttojen Lappi. AtlasArt.

Vahtola, Jouko 1980: Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty. Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus. Studia Historica Septentrionalia 3. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys.

Vilkuna, Kustaa 1969: Kainuu ‒ Kvänland, ett finsk-norsk-svenskt problem. Acta Academiae Regie Gustavi Adolphi XLVI. Uppsala: Almqvist & Wiksells boktryckeri.

Sammandrag

Artikeln handlar om etymologin av ortnamnen Alattio (Alta), Yykeä (Lyngen/Ivguvuotna), Kilpisjärvi, Koutokeino (Kautokeino/Guovdageaidnu) och Omasvuono (Storfjord/Omasvuotna). Det kvenska namnet Alattio torde ha utvecklats ur ett fornkvenskt (*Ala(a)ttijo <) *Alaitsi joki ”Nedanliggande älv” och dess norska och samiska motsvarigheter har lånats från det. Koutokeino betyder ”Halvvägs” på samiska eftersom orten ligger halvvägs på etappen från Torne och Kemis älvs respektive vattendrag till Ishavet. Kilpisjärvi, som ligger i Torne älvs vattendrag längs den mycket viktiga vattenvägen från Torneå till Lyngen, torde ha fått sitt namn efter den iögonenfallande stora och breda älg- eller renhorn-liknande udde som nästan delar sjön itu och vars form beskrivs ypperligt av det nordfinska ordet kilpi, brett älg- eller renhorn. Det kvenska fjordnamnet Yykeä torde i sin tur vara lånat från *Ljⁱuŋgi, det fornskandinaviska förstadiet till namnet Lyngen, medan Omasvuono har lånats från det samiska namnet Omasvuotna ”Dimmfjord”. Namnen Alattio och Yykeä bevisar om kveners oavbrutna verksamhet i området av det nuvarande fylket Troms og Finnmark åtminstone sedan medeltiden. Kvenernas historia i Nord-Norge går alltså tillbaka i tiden bortom årtalet 1522 vars märkesår firades i fjor.

 

Mikko K. Heikkilä:

Tromssan universiteetin kväänin ja suomen oppiaineitten johtaja/studieprogramleder i kvensk og finsk ved UiT Norges arktiske universitet

Tampereen yliopiston monitietheisen histoorialisen kielitietheen dosentti/dosent i tverrvitenskapelig diakron språkvitenskap ved Tammerfors universitet