(Illustrasjon Wilfred Hildonen)

 

BØR ÅPNE FOR NYE TALL

Det kvenske nyhetsbildet har i det siste vært preget av debatten om hvor mange kvener Norge har. Ulike offentlige dokumenter melder fra 10.000 til 15.000 personer med kvensk bakgrunn, forskere som Pia Lane og Lassi Saressalo har i sine forsiktige anslag funnet minimum 5 ganger så mange.

Myndighetene nekter likevel å gå tilbake på sitt lave estimat. Argumentet hviler på et krav om selvidentifisering; kun folk som allerede identifiserer seg som kvener, er kvener.

Vi er skeptiske til at staten så lettvint spiller ballen fra seg. Slik vi ser det, har kravet om selvidentifisering en forutsetning for å framstå som formålstjenlig – nemlig en uskadet identitet.

Selv om kvener innad kan være uenige om hvor ille det var å bli «mer norsk» på bekostning av mindre kvensk, så er det utvilsomt slik at fornorskningen skadet både selvet og identiteten, slik at disse for mange kvener ble ødelagt eller gikk tapt. Det statens folk her gjør, satt på spissen, er derfor å forutsette noe som ikke fins. Dermed kortslutter de også sin egen revitaliseringsprosess, som nettopp skulle handle om å reparere det ødelagte og gjenfinne det tapte.

Heller enn å klamre seg til et statisk tall, burde myndighetene være mer åpne for forskningen og kvenmiljøet, og innrømme at man er usikre på antallet kvener, men at dette er noe revitaliseringsprosessen – over tid – skal finne ut av.

Konsekvensen av en slik åpen tilnærming kunne bli flere kvener, noe staten tydeligvis ikke vil. Med andre ord; i festtalene sier man ja til revitalisering, under talerstolen settes foten hardt ned for slik kvensk oppvåkning. Kvener må gjerne finne både seg selv og hverandre, så lenge det foregår med det norske flagget som bind for øynene. Statens tvetydige holdning framstå som et rosenrødt ønske om å bli bare «litt gravid,» uten å erkjenne at hvis man for alvor vil ha barnet, så må man tåle prosessen.

 

LUKUMÄÄRÄ HÄYTTYY OIKAISTA

Kvääniitten uutisissa oon viimi aikoina kirjoitettu ja debateerattu paljon Ruijan kvääniitten luvusta. Viranomaisten dokumentiissa seissoo ette 10.000 – 15.000 ihmisellä Ruijassa oon kainulainen tavus. Tutkiijat Pia Lane ja Lassi Saressalo oon kuitenki arvelheet varovaisesti ette oikkee luku olis ainaki viisi kerttaa suurempi.

Viranomaiset oon ittepäiset eikä het halluu muuttaat heän arvelusta. Heän kriteeri oon se kunka ihminen itte määrittellee ittensä; ette tyhä net jokka itte sanothaan ette het oon kväänit, oon kväänit.

Tämä ei ole hyvä. Valtio pellaa pallon pois liian helposti. Se ette ihminen saattaa määritellä ittensä kvääniksi vaattii ette hänelä oon selkkee identiteetti – ja valtio tiettää oikhein hyvin ette tämä oon hyvin monile vaikkee assii.

Vaikka kvääniilä oon erilaissii ajatuksii siitä kunka ilkkeetä norjalaistaminen oli, se oon kuitenki selvä ette norjalaistaminen tärväs sekä omakuvvaa ette identiteettii. Moni särkyi, moni särkyi kokonhansa. Se mitä valtion ihmiset nyt vaattiivat kvääniiltä oon jotaki mitä ei ole olemassa. Niin valtio lyhytsulkkee oman revitaliseerinkiprosessin minkä meininki oli justhiinsa ette paranttaat sen minkä oon särjetty ja löyttäät sen minkä oon tapattu.

Sen sijasta ette viranomaiset pittäävät kiini staattisesta luvusta, het häytyis kuunela tutkiijoita ja kvääniitä ja tunnustaat ette kväänitten luku oon epäselvä mutta ette samala ko revitaliseerinkiprosessi mennee etheenpäin, met saama uutta tiettoo.

Seuraamus tämmöisestä saattais olla ette kvääniitä olis enämen, ja se näyttää ette justhiinsa tätä valtio ei halluu. Eli publikummin eđessä puhuthaan revitaliseeringista mutta publikummi ei näe ette puhhuujatuolin alla jalka polkkee päätä nostaavan kväänin lujasti alas. Kainun kansa saa mielelä löyttäät sekä ittensä ette toisensa niin kauvoin ko heilä oon Ruijan flaku silmilä. Valtio oon kväänitten kans niinko vaimo jokka halluis olla «pikkusen lapshiin päin» ilman ette se halluu kanttaa vasthuun koko prosessista ja lapsesta.