Stigende sol. Foto: Maureen Bjerkan Olsen
Snart sommer både på norsk og kvensk.
Arne Hauge
arne@ruijan-kaiku.no
På fjellet ligger snøen våt, hjemme i hagen tok noen regnbuen fatt, røsket den fra himmelen og smuldret den ut over. I bed og langs veggene. Hei du, hva heter blomstene på bildet? Hvem bryr seg, kan man svare. Blomstene dufter, det vet humla, lov en stund å være som henne, kravle tungt sorgløst på gyngende stilk. Sola? Kommer hun, som vi aldri før har trengt en sommer? Svaret er ja og nei, der hun henger i skyggen og teller sine sauer. Lodne og ferdig fønet, de vandrer en for en forbi. Oi, der var hun, nei, der var hun borte, oi der var hun, nei, der var hun borte. Akk ja, fra himmelen i det høye som blant oss i den arme skokk på jord; som varme morsesignaler.
Tunturissa oon vielä nätälunta, kotona haakissa joku nappas kiini vesikaarheen, kiskaisi sen alas taivhaalta ja truiskutti ympärins. Kukkaispenkkhiin ja pitkin seinii. Kuulepas sie, sanopa miksi käskethään kuvan kukkaa? Kuka perustaa, saattaa joku vastata. Kukat haisseevat hyvältä, sen tiettää mettinen, ollapa hetken ko hän, ryömiit painaavanna ja suruttomana keijuuvalla varrela. Aurinko? Tulleeko se? – Nyt tänä kesänä tarvittemma sitä enämen ko koskhaan ennen. Vastaus oon kyllä ja ei, sielä se henkkaa kalvheessa ja räknää lamphaita. Karvaisenna ja valmhiiksi föönättynnä net juttaavat sivvu yksi toisensä pörässä. Voi, tuossa se aurinko oli, eihän, taas se on poissa, tuossa se oon, voi, taas se oon poissa. Ah jaa, taivhaan korkkeuđesta meiđän kurjale ihmisjoukole täälä maan päälä – lämpimii morsesignaaliita.
