Piirustus: Wilfred Hildonen
Vaattheen takkaa ei pitkhään aikhaan kuulunu mithään, sitte sikkaristi iski taivhaanvalkkee.
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Ko mie olin pieni, se Vookissa kävi kohta ushein oikhein ammattifotograafi. Se tuli Hammerfestistä, ja laittoi ittelens siirettävän fotostuudion Havly-hotelhiin, entisheen merimieskothiin.
Sen ette fotograafi taas oli ampumahollila, ilmoitethiin tarkasti etukätheen Finnmarkspostenissa, präntättynnä kierttäävän elläintohtorin saapumisanonsin vierheen. Niin ette elläimetki ymmärethiin pyssyyt joksiki tervheinä vielä muutaman päivän.
Meiđän äiđit olthiin päättänheet ette kaksoiset kansa piđethiin olla myötä kuvassa, kaksoiset olthiin minnuu vuođen nuoremat. Kruunut oli kraapittu kokhoon ja hervavaattheet päälä, nyt sitte menthiin Vookin keskipaikkhaan ette saathiin näkkyyvä tođistus olemassaolosta. Niin ko ylheensäki, se mie piđïn kaksoissii käđestä ette kumpikhaan ei kattois lopulisesti eli – mikä vielä pahempi – ei sotkettais vaattheita. Unistelleeva kattanto silmissä olthiin meiđän mammat hoksanheet ette siihen laihiin meiđät piti kansa ikuistaat, käsi käđessä. Het nähthiin sen elläävännä eđessäns, niin sievän motiivin ette se kyllä nostais tuntheita vaikka kaikkiin objektiivisiimassa suurkaupunkifotograafissa.
Her er den norske utgaven av fortellingen: Edle motiver
Met rukatimma Havlhyyn. Mulla oli tuliterät sukkahousut, net olthiin paksuu villaa ja niin valkkeet ette net olthiin itteloistaavat. Sukkahoussuin yläpuolela sama uusi ja valkkee pitkähijainen kenseri, missä oli hijansuissa ja kaulassa pitsireuna. Ja vielä lyhykäinen, musta hamet ja västi missä oli monenvärissii pienii kukkii. Hamet ja västi olthiin perintökapinheet. Vaattheitten periminen oli enämenki reekeli ko poikkeema, ja sama jännittäävä joka kerran.
«Lakkaa kärisemästä», pappa aina sanoi. «Se oon tyhä lyhenttäät net», se sanoi. Niin ko silloin ko mie olin viiđen vanhaa ja perin dongeriihousut muutamalta sukulaiselta joka oli kuuđentoista.
Kaksoisilla oli samanlaiset vaattheet. Heiđät oli vaatittu sinishiin vakosamettihoushuin, oranshiin paithaan ja västhiin missä oli kolme knappii ja jonkulainen sininen herva. Selvä oli, siinä ko kesävaattheiset äiđit meitä vielä Havlyn eđessä paranelthiin, ette kuvvaaminen tapattui 70-luvula.
Sisälä met emmä kohđanheet mithään vakkaa miestä erinomhaisten motiiviitten kansa, tyhä valtavan ison, pruunin vaattheen loman loukossa. Kolme karmitonta pinnatoolii seisoi liki sitä vaatetta, näile ođotustooliile met piđimä istuut. Maureen keskele, piđätki sitte käsistä kiini, ja karata ei saa eikä hoksata muita konnankonstii. Viskutethiin meiđän mammat, net lähđethiin ulos tupakalle.
Vaattheen takkaa ei pitkhään aikhaan kuulunu mithään, sitte sikkaristi iski taivhaanvalkkee. Vaattheen yläreunassa välätti, mutta sitte vaatet oli taas ikävän pruuni. Sitte kuului vaimeeta mutinaa ette liikkuut ei saanu. Sitte se taas välätti, ja met kuulima ko joku kläppi sielä sisälä nikotteli ette hänen silmii kirveli niin ette häneltä meni näkö. Jännittäävä.
«Tohđitko sie?» kysyi oikkeenpuolinen kaksoinen.
«Tohđitko sie?» kysyi vasemanpuolinen kaksoinen, paino sanala sie.
«Hys», mie sanoin.
Mie kyllä ymmärsin mikä niilä oli meininkinnä. Kumpiki halus ette veli olis naakkinu vaattheen tykö ja kattonu sen alta. Sitte rukattannu takaisin ja muistelu mitä vaattheen takana oikhein tapattui. Siinä ko istuima pinnatoolila emmäkä tienheet mikä meitä ođotti, se mielikuvitus laukkoi villinä.
«Kumpikhaan ei saa tohtiit», mie viskutin ja piđïn niitä vielä lujemasti käđestä.
Minutti kului levottomuuđen vallassa.
«Häyđytkö sie kusta?» mie kysyin ko minun oikkeenpuolinen kaksoinen heilutteli jalkkoi siihen mallhiin.
«Eii», oli vastaus, tyhä naaman punafäri muisteli ette se oli valkkee valet.
«Istu siivosti», mie viskutin.
Tulos oli päinvastainen. Nyt se minun oikkeenpuolinen kaksoinen heilutteli jalkkoi aivan hullun laihiin.
Kiini siihen asti ette hänen toinen kenkä lensi jalasta, sitte se lakkas heiluttamasta.
Mie juuri kerkesin näkemhään sen kengän. Mie muistan ette se lensi villisti pyöriin ilmhaan mistä se suhatti vaattheen reunan yli ja katos. Vaattheen takana kengälä oli selvä vaikutus, niin ko heti saima kuula.
Tässä mie häyđyn mennä vähäsen takaperin siihen ko met olima menossa Havlhyyn ja puhuima siitä mitä kolmikolla oli päälä. Meilä oli tietenki jalassa kengät, mutta siinä missä mie sipsuttelin omissa sievissä ja pehmeissä piijankengissä, kaksoisilla oli jalassa lakkikengät. Hirmunen kovat ja aivan liijan isot. Net olthiin perintökapinheet.
(Tarina jatkuu ensi kerralla)
Illustrasjon: Wilfred Hildonen
