Piirustus: Wilfred Hildonen
Mie juuri kerkesin näkemhään sen kengän. Mie muistan ette se lensi villisti pyöriin ilmhaan mistä se suhatti vaattheen reunan yli ja katos. Vaattheen takana kengälä oli selvä vaikutus, niin ko heti saima kuula.
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Tässä mie häyđyn mennä vähäsen takaperin siihen ko met olima menossa Havlhyyn ja puhuima siitä mitä kolmikolla oli päälä. Meilä oli tietenki jalassa kengät, mutta siinä missä mie sipsuttelin omissa sievissä ja pehmeissä piijankengissä, kaksoisilla oli jalassa lakkikengät. Hirmunen kovat ja aivan liijan isot. Net olthiin perintökapinheet.
Niinpä niin. Tyhä harvat ansaithiin saađa uuđet lakkikengät. Lakkikenkkii piđethiin tyhä häissä ja kraviaisissa ja muissa semmoisissa mitä oli liijan harvoin ette semmoissii kenkkii olis kannattannu hommata. Ylheensä kerran vuođessa ko huuđethiin hurraata lumitormissa sen takia ette joku väitti ette oli 17. maikuuta. Uuđet lakkikengät pikkukläpile? Semmoisheen panthiin rahhaa nuoin joka kolmanessa sukupolvessa eli siihen laihiin.
”Hänelä oon tođela isot saapphaat täyttäät”, sanothiin Vookin väki, ja heilä ei ollu ushein syytä pittäät sitä sannaa muussa ko pukstaavilisessa merkityksessä. Lapset käskethiin kasuta ette kengät eli saapphaat pasathiin, tehtävä mikä täytti usheitten kläppiin lapsuuđen Makreassa. Niinki isoista perintökengistä huhuthiin ette ihmiset kumpustethiin niihin vielä ko het olthiin jäämässä pensuunille.
Les den norske originalversjonen: Edle motiver, del 2
Kaksoisten mamma ei ollu tukkinu kenkhiin aviisipaperii eikä muutakhaan pehmeetä. Fiinikenkkiin kansa ei pasanu pittäät muuta ko ohukaissii sukkii, se meinas.
Vaattheen takkaa kuului tomhaus ko sinne putos jotaki. Sitte kuului ukkoista muistuttaavaa jyrinää. Vaatet alkoi pullistelemhaan, näytti ette joku halus sieltä ulos. Hirmunen määrä kirroomista höystönä vaatet aukes, ja ulos tuli fotograafi.
Iso mies ja sama vihainen. Toisessa käđessä sillä oli kaamera ja toisessa perintökenkä. Ja keskelä nenänsölkkää kahđen kulmakarvapenshaan välissä sillä oli punainen lovi. Ymmärsimmä ette fotograafi oli kuulu ko jotaki suhatti vaattheen yläreunan yli, ja ette hän sikkaristi oli kattonu ylöspäin juuri ko kenkä lensi ja pani pysthöön metelin. Fotograafi pyyristeli pahasti, saatoima havaita.
”Tuo se oli!” huusi kengätön kaksoinen ja viittoili villisti kohđen veljee.
”En mie tarkoittannu”, purskautti vasemanpuolinen kaksoisista, se sikkaristi pölkäs ette päässee ittensä hengestä ja kuolee kengät jalassa.
Pölättävän fotograafin takana met näjimä pleekkii naamoi. Ymmyräissii silmii, siinä oli nuoripari millä oli myötä pikkukläppi matruusipuvussa. Het kyllä ođotethiin pölvölä ette kunka tämä kuvvaaminen lopulta loppuis.
Mutta footograafiila oon kyky nähđä detaljiitaki, heitä oon paha alkkaat luuraamhaan. Met näjimä kunka hänen kattanto pyhki lommaa ja hopusti löysi minun oikkeenpuolisen kaksoisen jolla toisessa jalassa oli vastaputsattu lakkikenkä veittenterävine kantoinens, toisessa tyhä ohukainen musta sukka mistä isonvarphaan kohđalta vilkattelthiin uuđet puteetit. Molemat kaksoiset olthiin nyt hiirenhiljaa, nyt net tođentevola puristethiin minnuu käđestä.
Onneksi meiđän mammoila oli seittemäs vainu sen suhtheen jos heiđän kläpit jouđuthiin vaikeukshiin. Haisten tupakalta net tulthiin sisäle justhiin ko fotograafi uhkas anttaat meiđän tiettäät huuttii. Ja se huuti taisi nyt olla Vookissa, se kerkes muistelemhaan meile. Meiđän mammoila oli heti homma hanskassa. Kaksoiset saathiin nöyriimästi mennä hyysikkhään, nuoripari matruusipukuisen pikkukläpin kansa maksoi ja katos ulos, ja sittes se oli meiđän vuoro. Kaksoiset vastustelthiin ko met käsittäin painuima vaattheen taakse.
Sielä kyllä oli merkilinen. Fotograafi hieroi nennää ja kysyi ette pystyimäkö met seisomhaan hiljaa. Kuitenki olemhaan viskomatta kenkkii. Yksikhään ei tohtinu hymmyilä fotograafile ko valkkee välätti, ja ihmheitten aika ei ole menny, molemat kaksoiset seisothiin hiljaa juuri saman sekunin sađasosan aikkaa. Vips ja meiđät oli ikuistettu. Mie keskelä pitämässä kumppaaki käđestä, kaikki kolme hetken vakavoittamanna.
Matkala kothiin Havlystä meiđän mammat sanothiin ette olis ollu parempi vieđä meiđät elläintohtorille, mutta minusta kuitenki oli parempi ette fotograafile. Kaksoiset ja mie, vaalakka färikuva otettu kolmesta pikkukläpistä joskus jälkhiin 70-luvun keskirajan, se kyllä täyttää kattoojan tuntheila.
Kiitos lakkikengän, mie olen ajatellu. Se rekvisiitta teki ette kuvasta tuli autenttinen. Kuvan oon knipsattu paljon ennen ko kläpit tulthiin muutthiin Vookissa, kuva tođistaa kläpiistä jokka tuntteevat kauhunsekaista illoo sen eđestä mitä tulleevaisuuđella oon anttaat heile.
Illustrasjon: Wilfred Hildonen
