Kansallispuvun metsästys

Tromssansuomalaiset tuulettivat kansallispukujaan Suomi100-juhlassa joulukuussa. Keskellä Munsalan pukuja ja reunoilla itäsuomalaisia pukuja. Kuvat: Anne Mäkinen

 

Aika Norjassa on vaikuttanut: Haluan kansallispuvun! 

 

Teksti ja kuvat: Anne Mäkinen

 

Suomessa 70-luvulla syntyneenä jäi suhteeni kansallispukuun hieman etäiseksi. Varsinkin teini-ikäisenä ja nuorena aikuisena 90-luvun alussa suhtautumiseni oli parhaimmillaan kummastuneen huvittunut. Kansallispukua käyttivät vain tanhuryhmiin pakotetut kanssanuoret tai Keskustan puoluekokoukseen osallistuvat täti-ihmiset.
Kansallisromantiikka, pirtanauha ja tykkimyssy ei ollut coolia.
Salakavalasti keski-iän ja kahdenkymmenen Norjassa vietetyn vuoden kyydittämänä huomaan kääntäneeni kelkkani täysin. Olen hurahtanut kansallispukuihin! Asiaan on ehkä vaikuttanut norjalaisten rakkaus «bunadia» kohtaan ja sen yleinen käyttö.

Jenina Rantala Eriksenillä on Munsalan puku. Munsalan naisen puku on 1920-luvulla Föreningen Bragen kansallispukumalleja ja on yksi Suomen suosituimmista puvuista.
Viimeistään rippikouluiässä suurin osa norjalaisista nuorista saa ensimmäisen pukunsa ja sitä käytetään ahkerasti ja kannetaan suurella ylpeydellä. Kansallispukua voi täällä käyttää lähes joka tilanteessa, joten se on myös käytännöllinen.
Upeat bunadit kauniine kirjailuineen ja näyttävine koruineen eroavat hieman arkisemman oloisista suomalaisista kansallispuvuista. Vähän kuin vertaisi lumihuippuisia vuoria ja vuonoja Pohjanmaan lakeuksiin. Molemmat ovat kauniita omalla tavallaan.

Oma projektini

Kansallispuvun voi valita sukujuurien perusteella tai vain yksinkertaisesti puvun, joka miellyttää silmää. Omassa kansallispuvun metsästysprojektissani olen luopunut ajatuksesta hankkia norjalaisen puvun, vaikka voisin sääntöjen mukaan esimerkiksi Tromssan pukua käyttääkin.
Pohjanmaan pellot tuntuvat kuitenkin kotoisammalta kuin vuorenhuiput!
Valinnan vaikeus yllättää: Yli 400 puvun joukosta voi olla vaikea valita. Lisäksi vaihtoehtona ovat muinaispuvut, Aino-puku, Suomi-puku ja kansanpuvut kuten feresi ja körttipuku.

Wikipedia tietää asiasta seuraavaa:
«Kansallispuvut ovat pukuhistorian asiantuntijoiden kokoamia uusintoja perinteisistä ja yksilöllisistä juhla-asuista, joita kansa eli rahvas käytti Suomessa 1700-ja 1800 luvulla. Ensimmäiset kansallispuvut on koottu 1800-luvun jälkipuoliskolla, kansallispukumalleja on noin neljäsataa, joista yli puolet on suomenkielisiltä alueilta ja vajaa puolet suomenruotsalaisilta alueilta. Suomessa naisjärjestöt tekivät 1885 ensimmäiset kansallispuvut, jotka esiteltiin julkisesti Venäjän keisarinnan vierailun yhteydessä. Uusia pukumalleja suunnitellaan nykyään pitkälti historiallisten näytteiden pohjalta sekä tutkitun yleisen tietämyksen perusteella.»
Suomen kansallispukukeskus sijaitsee Jyväskylässä Suomen käsityön museon yhteydessä. Se esittelee, suunnittelee ja tallentaa suomalaisia kansallispukuja sekä muuta perinteistä pukeutumista ja neuvoo niiden käytössä.
Kansallispuvun suosio Suomessa on vaihdellut kovasti, esim. sota ja 90-luvun lama vaikuttivat suosioon. Helmi Vuorelma oy (nykyään Suomen perinnetekstiilit oy) aloitti toimintansa 1909. Voit ostaa kankaita, malleja, koruja tai tilata valmiin puvun. Suomenruotsalaisten alueiden pukuja myy Brages dräktbyrå.

Tuuleta kansallispukua

Pukua metsästäessäni eksyin Facebook-ryhmään «Kansallispuku-Folkdräkt», jossa jäseniä on yli 7000. Aktiivinen ryhmä vaikuttaa olevan lähes hurmostilassa. Puvuista, niiden ompelusta ja käytöstä keskustellaan innostuneesti, toisia kannustetaan puvun käyttöön ja pukuja «tuuletetaan» yhdessä ja erikseen. Pukujen osia myös yhdistellään tavallisiin vaatteisiin #TuunaaMunPerinne eikä kurttuotsaisia pukupoliiseja juuri näy. Sivustolla on myös tuoreelle kansallispukuun hurahtaneelle löytynyt vastauksia hämmentäviin termeihin, kuten körtti, tykkimyssy, natsi, huntu, flammuhame ja röijy.

Ryhmän on perustanut Soja Murto-Hartikainen, joka työkseen kutoo kansallispukujen kankaita ja –nauhoja sekä ompelee ja kirjoo kansallispukujen osia museoissa olevien esikuvien mukaan. Hän on Suomen kansallispukuyhdistys Raita Ry:n hallituksen jäsen ja valtakunnallisen vuosittain 5. elokuuta järjestettävän kansallispukujen tuuletuspiknikin pääjärjestäjä.

– Mikä on kansallispuvun nykytilanne Suomessa?

– Mie elelen täällä kansallispukukuplani sisällä, joten olen oikeastaan vähän huono arvioimaan tilannetta kuplani ympärillä. Me aktiiviset olemme tehneet lujasti ja pitkään töitä kansallispuvun suosion nostamiseksi ja pitämiseksi korkealla. Kansallispuvun suosio on koko sen historian ajan tehnyt aaltoliikettä n. 20 vuoden sykleissä ja nyt toivomme, ettei uutta aallonpohjaa tulisi. Aika monet kiinnostuksen kohteet hyppäävät yhden sukupolven yli. Edellisen sukupolven huippujutut tuntuvat tylsiltä ja vanhanaikaisilta. Seuraava sukupolvi «löytää» ne uudelleen ja alkaa uusi kukoistus. Luulen, että tästä on kyse kansallispuvunkin kohdalla. Kolmekymppiset löytävät mummojensa puvut ja ihastuvat niihin. Siinä kohtaa kansallispukuasian on syytä olla helposti löydettävissä ja neuvoja ja tietoa saatavissa.

– Onko kansallispuvun käyttö lisääntynyt?

– Nähdäkseni se koko ajan taas lisääntyy vähennyttyään 1990-luvulla huomattavasti. Jostain 1950-luvun huippuvuosista ollaan kuitenkin kaukana. Motiivit käyttöön ovat muuttuneet. 1970-luvulla heräsi kiinnostus omia juuria kohtaan ja silloin myös kansallispukujen esikuvat alkoivat kiinnostaa toisella tavalla. Silloin pukuja alettiin tehdä tarkemmin esikuvien mukaisiksi, käyttäen esikuvien tekniikoita, materiaaleja ja rakenteita. Samaan aikaan rinnalla elää myös aiempi tapa tehdä pukuja, jossa malleja muokattiin, materiaaleja kevennettiin ja tekniikoita helpotettiin. Kummallekin tavalle on paikkansa, eikä kumpikaan ole toista parempi tai huonompi. Kansallispuku on jokaisen suomalaisen oma ja siitä saa olla sitä mieltä kuin haluaa ja sitä saa käyttää kuten haluaa. On kuitenkin hyvä tutustua eri katsantokantoihin ja Kansallispukuraadin suosituksiin, jolloin omalle valinnalle on jonkinlaiset perusteet. Yritän omalta osaltani aktiivisesti estää muuria rakentumasta erilaisten kansallispukujen kannattajien välille. Yksi mielestäni kiva katsantokanta kansallispukuun on käsityön kautta. Kansallispuku voi myös esimerkiksi ilmentää juuria tai kuulumista johonkin ryhmään.

– Millaisena näet kansallispuvun tulevaisuuden?

Reetta Andreassen sai äidin itselleen 1980-luvulla tekemän Rovaniemen puvun vasta äsken. Rovaniemen naisen kansallispuvun on suunnitellut vuonna 1953 Tyyni Vahter.– Valoisana, mutta se ei tapahdu itsestään, kuten ei moni muukaan asia. Toivon, että kansallispuku rikkaine historioineen ja monine ilmentymineen tulee jokaista lähelle, luontevaksi juhlapuvuksi. Siihen tähtää myös kansallispukujen tuuletuspiknik, jonka laitoin alulle kahdesta syystä: siksi, että moni valittelee, että olisi puku, muttei käyttöä ja siksi, että itsekkäästi halusin sellaisen tilaisuuden, jossa kaikilla on kansallispuku päällä, mutta kenenkään ei tarvitse olla töissä tai järjestää. Kansallispukujen tuuletuspiknikin ydinajatus on helppous ja rentous. Sille selvästi oli tarvetta, koska se levisi ja vakiinnutti paikkansa supernopeasti. Se antaa uskoa siihen, että hyvässä nosteessa ja vakaassa tilanteessa ollaan!

Lähteitä ja lisätietoa:
www.kansallispuvut.fi
Suomen perinnetekstiilit OY: www.vuorelma.net/
draktbyra.brage.fi