Katu kuuluu kaikile

Illustrasjon: Wilfred Hildonen

 

Justhiin ko kilpikonnalapset mikkä äkkiä sukalttaavat ylös hieđasta ja rukattaavat merheen, mieki ryömin varhain tyyräimen pääle. Jälkhiin se oli tyhä yhtä myötälettä.

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Minun ensimäinen tyyräin oli lastentyyräin ilman tyyryy, hiljemin saima tyyräimen mitä saattoi käänttäät. Mie sain semmoisen joulukenkiksi mammalta ja papalta, net ostethiin sen tyyrhiilä Ole Olsenin sporttipuođista Vookista. Se oli sininen Stiga-tyyräin missä oli oranssiita detaljiita, ja siihen oli kirjoitettu minun nimi veđenpittäävällä, mustala tussila. Puođi kirjoitti kläppiin nimen kaikkhiin tyyräimhiin ja sparkkhiin, niin ette ei koskhaan tarvinu hunteerata kenen mikäki uusi kapistus oli. Monta vuotta minun tyyräin oli koko mailman paras tyyräin. Tyyräimellä oli oma tahto, ja välhiin se oli pahanilkinen, mutta mie annoin antheeksi joka kerran ko se freistas tappaat minun.

Se oli olemassa kansa muita, luovemppii laskemavehkheitä. Net tultiin pithoon ko meitä oli eriliikaisen paljon kläppii eikä viralisesti hyväksyttyi laskemakamppheita ennää ollu nokko. Se meni hyvin laskeet kunnon lappiila. Sillä sai vauhtii oikhein kiitettävästi, mutta pitkästä varresta tuli ushein muretta ko se hymyn hopusti hyyttyissä lasketteli päin Grand hotelin seinää.

Her er den norske utgaven av denne fortellingen: Gata er for alle

S-lagetin plastikkipussit olthiin hyvät. Roskasäkit kansa olthiin hyvä hätäratkaisu, vaikka talvikengät niitten sisälä piđethiinki kauheeta ääntä. Pussila ja säkilä vauhti oli loistaava, mutta pitkää aikkaa ei niilä saattanu laskeet. Jonkun kerran niilä saattoi päästä Storgatan poikki ennen ko jo melkhein lasketteli pelkälä housunpersheelä.

Sitä oli kansa viralissii tyyräysvehkheitä mikkä toimithiin kohta huonosti. Niin ko hulluntyyris rattikelkka. Kommee ja fiini, mutta tođelisuuđessa se ei koskhaan ollu meiđän ensivalinta. Jalakset kaivauđuthiin liijan syväle lumheen. Rattikelkka ei antanu meile sitä vauhtii mitä met haluthiin, nimittäin kuolettaavaa vauhtii. Rattikelkka pilas homman, ja raskaski sitä oli kiskoot ylös vastaletta.

Laskeet kuolettaavaa vauhtii ilman ette kuoli, se oli se mikä meilä oli hommana. Met freistasimma estäät kuolemaa siihen laihiin ette meilä oli törmän alla jotaki viekasta. Ensimäinen reekeli, oli meilä sitte mikä tahansa kulkuneuvo, oli ette alhaala piti pittäät vahtii. Törmän alla oli tasan paljon trafikkii, ja myöthään sielä oli joku tielä ko met laskima. Joko sielä oli pluuki eli byssi eli sitte piilii ja mopettiita. Sielä oli karanheita koirii eli sitte kissoi kotimatkala, ja vielä nuorii naissii lastenvaunuin kansa ja vanhoita vaimoi sparkin kansa.

Vahti törmän alla toimi kyllä hyvin, mutta ei silloin ko vahti jaukkui pois. Kläppiin kansa oli probleemi, met havaittimma, niilä oli lyhykäinen muisto ja net kylläänythiin helposti. Ushein kävi niin ette ko laski alas törmää, niin näki vaikka minkälaista väkkee, mutta ei vahtii ko se oli kyllääntynny ja lähteny kotia. Eli niin ette sitte laski yhđessä vahđin kansa ko se oli unheettannu ja alkanu tyyrätä sen sijhaan ette olis pitäny huolen ette tie oli selvä.

Siihen aikhaan raavhaat puhuthiin ette Vooki oli Pikku Chicago. Met kläpit matkima pörästä ja aloima oman maafian. Tyyräinmaafian. 1970- ja 1980-luvula met olima joka paikassa, meiđän takia kaikki tiet olthiin vaaraliset piilistiile ja jalankulkkiijoile ja muile jokka luulthiin ette se ei ollu muuta ko tyhä ajela eli kävelä meiđän kađula. Jokku ei halunheet anttaat alle.

«Kirottu lammastokka!» ihmiset huuđethiin, veivathiin alas sivvuklasin ja puđistethiin nyrkkii. «Tiehenä siitä, suotanan kläpit!»

Mutta vaikka met otima jalat alle tyyräin häntänä, se emmä met koskhaan laukkonheet kauvas, ja niin met sitte niin ko lammastokka aina löysimä tien takaisin. Meilä oli halu olla tien päälä, sielä oli paras laskeet.

Oli sitä Vookissa oikhein vasituinenki tyyräysplassi. Nimittäin Vookin yhđistetyn ala- ja ylikoulun siljo.  Mutta koulusiljo oli niin laattee ja surkkeen ikävä ette raavhaat olthiin sikkaristi tehnheet sen tahalans. Sielä ei yksikhään laskenu, väki tyhä seisoi ja venyskeli ođottaissa uussii hoksauksii niin ko käsifuunii ja ittetuhhoo.

Ko olima pitänheet kađula kokkouksen ja laittanheet plaanin kunka sinä päivänä pitäisimmä röllätä, aloima sillä ette tehimä tie-estheitä. Met tukima sivvutiet ja poikkikađut. Laitoima valtavii lumipalloi mikkä joko vieritimmä paikale eli frahtasimma tyyräimen tahi sparkin päälä. Silloin kyllä piilistit toppuutelthiin vauhtii, eriliikaisesti ko met tehimä tiestä niin soukan ette melkhein ei jalankulkkiijatkhaan pääsheet läpi.  Se oli kyllä tervheyđelle hyvä assii ette saima painetuksi trafikin pöysiknappii ko ensin olima kiikkunheet Øvergatan ylipään pääle ja sitte laskima kirkkuin alas, mutta toishaalta siinä oli huonona puolena se haukkuminen mitä saima niskhaan siinä ko tuiskattimma sivvu. Mutta silloin met kiljuima takaisin, poikkipuoltoinsa ja kuorossa.

«Katu oon kaikile!»

Met kansa pyyristelimä vihaisesti kuorossa. Eriliikaisesti ko raavhaitten kärsivällisyys loppui, ja net hypäthiin ulos piilistä ja alethiin viskomhaan sparkkii ja vierittämhään pois meiđän monsterilumipalloi.

Luonon puolesta se oli Vookissa mahđolinen laskeet kiini merheen asti. Se loppui ko jokku raavhaat alethiin pölätä meiđän tervheyđen eđestä ja panthiin umpheen pikku aukon mikä oli Aputeekkipytingin ja Grand hotelin välissä. Kovat seinät ei olheet olheen samantasaiset pyriseptin ja plasterin kansa, mutta kuitenki seinhiin tuli muutamppii rakkoi ko vuositttain laskima niitä päin.

«Tet että sitte saa topatuksi?» vanhiimet pällistelthiin ko vertä valloovat kläpit onnuthiin kotia. «Mutta laskekkaa sitte hiljemin, saateri senthään!»

Mutta jarruttaminen oli vaaralinen, met kläpit ajattelimma. Logikki oli tervet: Se piti kaupungin alapäässä hopusti keritä päätien yli ennen ko tuli piili. Se oon sikkaristi ollu paljon somempi olla kläppi ennen ko piilit tulthiin, mie olen ajatellu.

Ja toppashan Tyyräinmaafia trafikin kesän aikanaki. Met panima tiele sykkeliitä.  Muistan ette haukkui saattoi saađa silloinki ko oli plusgraadii. Ei se ollu mikhään huvitus olla kläppi vanhaasseen aikhaan, meitä haukuthiin, olima met sitte sisälä eli ulkona. Eriliikaisesti kirkonmennoin aikana sunnuntaina, silloin lensi ushein köökinklasi auki ja ulos pisti yhđen tahi toisen äkäpussin naama ja läksytti meitä Jeesuksesta ja hermovaivoista ja siitä ylevästä taiđosta ette saađa kläpit katkeemhaan ja synnintunthoon. Se oli sunnuntaina ko met saima lissää sannoi meiđän epäkristilisheen sanavarhaan.

Semmoisista kärysihmisistä met emmä paljon perustanheet, ja oli niitä smmoissiiki raavhaita jokka puolustethiin meitä. Jokka jopa olthiin myötä tieraamassa. Siis konsulenttina, ei koskhaan fyysisesti myötä.

Niin ko se vanhempi krannivaimo, se pruukas tirkistellä kartiiniitten välistä ja kattoot missä vanhemat kläpit olthiin. Siihen laihiin se auttoi meitä pienemppii kläppii, eriliikaisesti ko meilä oli vainoomaleikkii niin ko Dunk Blekkboks ja Haija tullee. Silloin met näjimä ette vaimon tykönä kartiinit liikuthiin, ja klasin takkaa iđethiin kalppeet muođot. Äänettömät, myötätuntoiset huulet mikkä sanothiin paljon viishaita assiita, ja sen jälkhiin näkyi laiha käsi mikä näytti kattuu ylöskäsin tahi alakäsin. Mistä sitte pikkukläpit tieđethiin mihin suunthaan oli paras pajeta ja pörräänttyyt. Yksikhään raavas ei siihen aikhaan maanu laattiila ja ryöminy ja kurluttannu yhđessä kläppiin kansa – fästissä niinki saattoi käyđä – ja sen lisäksi ette haukuthiin ja vieritethiin pois tie-estheitä, ei yksikhään raavas ollu sama paljon myötä leikissä ko se vanhempi vaimo.

Niin ko saattaa nähđä, ittessänsä Vookissaki oli ihmissii jokka kestethiin nähđä kläppii. Mutta yhđen lajin ihmissii mikkä nykyään oon tulheet muuthiin, olthiin turistit. Talviturismii vasta suunitelthiin, kuitenki muutamisti sattui ette Hurtti otti kiini kaajale ja päästi ulvos jonku semmoisenki, öksynheen sielun. Sitte net kävelthiin ympäri Vookkii ja jouđuthiin niileki kađuile mikkä olthiin meiđän kläppiin hallussa, ihmetelthiin tuota kaikkee eriskumhaista ja otethiin epätarkkoi kuvvii sillä ko heilä oli kova vilu.

Meilä kläpiilä oli vilu tyhä harvoin, tyhä silloin jos tyyrätessä kostuthiin läpimärjiksi. Missä met kyllä lykästyimä vaikka ankariimassa pakkaisessa. 1980-luvula met näjet tierasimma talvet poplapuvussa. Ja puulvantthuissa. Poplakangas oli muutissa, se oli erinomhaisen lämmin, ja yhtä vesitivis ko svamppi meiđän koulussa. Met tierasimma kiini siihen ette kiehuima yli, ja kaikki kostui läpimäräksi, sitte kylmä ryömi vaattheissiin ja kylmetti net jääksi. Kiini siihen asti ette met emmä ennää pystynheet tieraamhaan, mutta kuljime ympärins klasinkovassa rustingissa.

«Älkkääs nyt, tet että kyllä palelu», sanothiin raavhaat niile jokka valitethiin. «Ei se tartte muuta ko että liikutta.»

Niin met sitte seisoima sielä, läpikaraistunheet pohjaisen ihmiset, kovassa öystäpohjaisessa ja sakkeessa tuiskussa. Ja jos joku meistä kläpiistä silloin yhtäkkii sanoi jotaki, turistiilta tiputhiin kaamerat maahan. Net luulthiin meitä jonkulaisiksi pingviiniiksi.

Kerran 1980-luvun keskelä, mie kävin silloin ylikouluu, Vookhiin tuli alppiiniluokka. Sikkaristi sen takia ette se olis paikanu koulusiljon kurjuutta. Nordvågenhiin, nuoin nelje kilomeetterii viinthoon Vookista. Se luokka repi hamphaat suusta eikä ollu sen paremin laattee ko ikäväkhään, se ko ei varanu misthään vaarasta muutoin ko vailuuvalla vaaranmerkilä, ja tuli sitte piilitiele ja sieltä suorhaan kalanmolofieruhaan. Ja sen pörästä maarapakkhaan, josta sikkaristi löytyi aarearkulinen alppiinivehkheitä, mie olen ajatellu. Ja saattaa olla ette luuranka eli kaksiki, kallossa aina kypäri ja slaalomprillit, isosilmäisennä teppuin ja pikkukalloin välissä. Tärkkee oli ette pappa tykkäs siitä luokasta. Pappa nimittäin käytti hihtamaheissii ette pääsi ylös vaarhaan ko se oli menemässa hytäle Kelviikkhiin eli tulemassa pois sieltä.

Met papan kansa olima jonku kerran yhđessä siinä alppiiniluokassa. Kummalaki oli tavaliset tunturisivakat. Pappa osas tehđä telemarkkäänöksen, se oli seppä sivakoitten päälä. Niin seppä ette halus oppiit kansa slaalomii ja luokanlaskuu. Hän uskoi ette hän kunnolisila slaalomvehkheilä saisi viralista tunnustusta, ja sillä hän ilmoitti ittensä paikan alppiinikursile. Hän oli ilman muuta vanhiin. Yksi kursi oli nokko, harjaantumatta uuđenlaisten sivakoitten kansa Nordvågenin alppiinirustingissa.

Se oli fiini ylöskassuuminen, ko sai tierata lumisilla kađuila minun lapsuuđen Vookissa. Tyyrätä ja kiljuut, olla misthään murettimatta yhđessä muitten kläppiiin kansa, raavhaitten jalankulkkiijoitten välissä jokka silmithiin hermostunheesti olan yli, ja semmoisten haukkuuviitten talvipiilistiitten sejassa joila olthiin kaikki piikit ulkona.

Meilä oli niin soma ette aika lensi, kiini siihen asti ko yhtäkkii havaittimma ette siinä sitä seisoima ilman tyyräimettä ja olimaki raavhaat.