Kaunis Elle Sofia

.

Tämä noveli voitti Ruijan Kaijun novelikonkurransin 2016 toisen palkinon klassissa yli 25 vuotta.
• Denne novellen vant 2.premie i klassen over 25 år i Ruijan Kaikus novellekonkurranse 2016.

 

Riitta Sillanpää

Valkoselkäinen pikkukajava syöksyi kalliojyrkänteeltä alas kohti merta. Ennen kuin se ehti koskettaa turkoosina välkkyvää meren pintaa, se kohosi äkkiä ylöspäin. Pikkukajava kaarteli korkean kalliopahdan reunustamalla vuonolla kuin etsien sopivaa levähtämispaikkaa. Serkukset Anne-Lise ja Kristine makaavat rantakalliolla. He silmäsivät pikkukajavan sulavaa lentoa. Kristine ojensi teerenpilkkuisen käsivartensa ja osoitti kalliopahtaa, josta pikkukajava oli syöksynyt alas. Kristine kysyy:

– Tuoltako ne meän etuvanhemmat ovat tulleet tänne kylään?

– Ei, eihän net sieltä, ko ei tietäkhän ollu. Tuolta net Reissivuonolta veneillä tuotiin, hymähtää Anne-Lise ja jatkaa: – Ajattele sie. Niilä on ollu lamphoja ja lehmiäki mukana.

– Niin. Vaan miten ne sai net venheeseen?

– No, tottapa saivat, sanoo Anne-Lise. En mie saata kertoa, kun en tiijä, että mitenkä. Samassa Anne-Lise huomaa, että äsken merelle päin lentänyt pikkukajava onkin kääntänyt suuntaa ja lentää nyt takaisin pahdan reunalle.

Kristine nousee istumaan. Hän haluaa nähdä linnun tarkemmin. Kohta pikkukajava nousee taas siivilleen, syöksyy alas, rikkoo veden pinnan ja nousee liitoon. Kaartaa vuonolta takaisin ja asettuu jälleen pahdan reunalle. Silmäilee ympärilleen, räpyttää siipiään ja syöksyy alas. Ylös noustessaan se roikuttaa nokassaan pikkukalaa. Tai olisiko merisiili.

– Onkhan tuo se yksi ja sama lintu, joka ussein seurasi meitä? kysyy Kristine. Anne-Lise miettii. Kyllä se vain oli niin, että kun he pikku tyttösinä täällä käydessän olivat leikkineet näillä kallioilla, heidän lähistölleen oli usein ilmaantunut hopeasiipinen pikkukajava.

– Se se kyllä saattaa olla. Onkhan sillä meille jotaki asiaa? Anne-Lise sanoo.

– Praataisko se meile siitä, kun meän etuvanhemmat olivat tulleet tänne. Kun sie et kerta saata.

– No niin se tietenki on! Kuunnellaanpa mitä se tahtoo muistella.

Pikkukajava nousi lentoon. Mennessään se huusi: Kittee-wa-aake, kittee-wa-aake!

– Mitä se praataa? kysyy Kristine.

– Sitä se vain huutaa, että ”mie putoan, mie putoan”. Niin sen sanotaan huutavan
– Mutta eihän se putoa? epäilee Kristine.

– Eipä tieten putoa. Muistakko, kun ämmi kertoi, että poroja ja ihmisiäki on kyllä puonu tuosta pahtan päältä, muistuttaa Anne-Lise. Kristine nousee seisomaan ja niskakeikassa silmäilee ylöspäin. Vaalea sinitaivas levittäytyy kattona korkeuksiin asti. Ei uskoisi, että kaunis taivaankansi olisi sallinut jotain niin pahaa tapahtuvan. Antanut eläinten pudota alas, murskautua kuoliaiksi. Että ihmisiäki! Mutta sepä olikin se konto, sankka sumu, joka tuli mereltä. Se nousi nopeasti ja levittäytyi niin sakeana, ettei kulkija omaa kättään nähnyt. Vaarallista tunturiylängöllä liikkuminen oli nykyäänkin huonolla säällä. Mutta silloin, Suomen ankarien katovuosien aikaan, kun nälkäiset ja väsyneet kulkijat olivat jo viikkokausia vaeltaneet heille tuntemattomissa maisemissa, oli vaaratilanteet olleet vieläkin useammin mahdollisia. Serkukset muistelivat kuulemiaan tarinoita. Ei kaikki tarinat surullisia olleet, eivätkä kaikkien tarinat päättyneet tälle niemelle. Monet täältä pois lähteneet olivat kuitenkin ehtineet jättää jäljen käynnistään. Niin kuin seki Piippolan faari, joka oli tullut jostain Suomen puolelta. Oli tuonut vaimon ja lapset ja mitä lie. Saunan olivat rakentaneet. Ensin saunan ja sitten tuvan.  Faarin vaimo ei ollut kuitenkaan kauan viihtynyt puuttomalla niemellä, karuissa olosuhteissa. Niinpä se perhe olikin muuttanut Muurmanskiin. Talo, tai oikeastaan vähäiset talosta jäljellä olevat seinät seisovat vieläkin Pipolaveienin varrella. Siellä se rakennus nyt oli, heinälatona ja varastona lahoamassa.

– Täällä meän ämmiki on syntyny, tuolla alakylässä. Totta vissiin meki asusimma täälä, jos ämmi ei olisi lähteny Suomeen, arvelee Kristine. Anne-Lise jatkaa, että ninpä kai. Mutta kun meri vei ämmiltä miehen, niin ämmi otti lapsensa ja muutti Suomeen. Kauemmaksi merestä.

– Lappalaisiaki täällä on ollut paljon, muistelee Kristine, mutta siihen Anne-Lise tuhahtaa, että niitäpä ei piä muistella. Norjalaisia, olihan toki norjalaisiakin ollut, heitä kyllä saattoi muistella. Kristine kävelee kalliolta rantafierualle. Hän kaivaa paljaat varpaansa syvälle kosteaan hiekkaan. Mutisee leuka rintaan painettuna:

– Saattasikko sie kuitenki muistella jotaki bästemorista?
– Kauniista Elle Sofiasta? kysyy Anne-Lise vaikka tietää hyvin, että siitäpä juuri. Mutta ei häntä huvittaisi. Saisi Kristine antaa sen jo olla. Eikä se Elle Sofia ollut bästemor vaan muuan kaukaisemmista etuvanhemmista. Kristine kuitenkin halusi kuulla yhä uudelleen ja uudelleen tästä kauan vaietusta, salaperäisestä sukulaisesta. Anne-Lise näki serkkunsa selän asennosta, että Kristine ei aio tälläkään kertaa antaa helpolla periksi.

Pikkukajava on pysytellyt sinnikkäästi tyttöjen lähistöllä. Se tekee kaarroksen avomerelle, ikään kuin se ei osaisi päättää lähteäkö lajitovereidensa mukana seuraamaan kalastaja-aluksia kalan perkuujätteiden toivossa vai viihtyäkö edelleen kalliokielekkeellä. Sen huuto kittee-wa-aake, kittee-wa-aake leikkaa suolaista merentuoksuista ilmaa. Anne-Lise siirtyy lähemmäksi fieruaa, istuutuu laskuveden kosteaksi jättämälle kalliolle. Pyörittelee käsissään tyhjää simpukan kuorta. Krsitine jättää hiekan kaivamisen ja lähestyy serkkuaan:

– Onkhan se niin, että ko meän suomalaiset etuvanhemmat tulivat tänne, niin lappalaisten hääty lähteä pois?

– Niin että suomalaiset ottivat lappalaisten porojen laidunmaat omalle karjalleen, niinkö? Sitäkö sie taas. Anne-Lise ojentaa käsivartensa selän puolelle, nojaa itseään taaksepäin. Kurtistaa kulmiaan, antaa periksi serkulleen ja tytöt alkavat muistella kuulemiaan tarinoita. Miksikäs ei, saattoihan se niin ollakin, että valtataistelua oli käyty. Ja niin tietenkin olikin, mitenkäs muutenkaan. Riitoja oli ollut. Ennakkoluuloja ja kateutta. Ylimielisyyttä.

– Norjalaiset ja lappalaiset olivat moittineet suomalaisia liiallisesta siisteydestä ja puhtaudesta. Sanoneet, että suomalaiset eivät muuta teekkään ko pesevät. Koko ajan ne pessee, oli norjalaiset sanoneet

– Niin kuin tuo pikkukajava! sanoo Kristine. – Sekin viihtyy parhaiten vedessä ja veden lähettyvillä.

– Jotkut sanoovat sitä kolmivarvaslokiksi, Anne-Lise nyökkää pikkukajavaan päin. Lintu nostelee jalkojaan, kääntelee keltanokkaista päätään vuoroin etelään vuoroin pohjoiseen. Kohauttelee siipipankkoja, nyökäyttää, ei nouse lentoon vaan jää paikoilleen. Kristine siirtyy lähemmäksi serkkuaan. Istahtaa meriveden, hiekan ja tuulen hopeanhohtoiseksi hio man ajopuun päälle. Vetää hameenhelmat paljaiden jalkojensa suojaksi.

– Lappalainen se on ollut, Kristine sanoo äkkiä. Anne-Lise tietää, että serkku puhuu nyt kauniista Elle Sofiasta.

– On. On se ollut lappalainen, merilappalaisia. Ja kaunis oli ollut. Miehekseen oli ottanut Suomesta tulleen siirtolaisen, myöntää Anne-Lise ja jatkaa: -Mutta ei se mikhään noita ole ollu, sen sie saat uskoa. Parantaja ehkä. Kasveilla parantanu. Ja olisko ollu verenseisauttaja. Siitä en tiiä.

– Vaan entäpä tämä? Kristine nostaa hameensa helmaa vasemman jalkaterän päältä.

– Niin että tuoko olisi Elle Sofian tekosia. Elä sie tuommosia, hyvä ihminen! vähättelee Anne-Lise nyt kuten monta kertaa aikaisemminkin.

– Sitä mie vaan, kun mie olen ollu aina niin kiinnostunut nuista pikkukajavista. Ja tämmösen jalan sanotaan olleen Elle Sofiallaki, Kristine vänkää, mutta Anne-Lise keskeyttää:

– Olethan sie ollu niistä kiinnostunut. Ja muistakin menneistä. Aina kyselet. Joka kerta. Aina kaikki alusta alkaen. Mutta usko jo, saattaa se olla tuo jalan muoto Elle Sofialta peräisin, sukuvika, perinnöllistä. Mutta ei mittään muuta.

Anne-Lise nousee ylös, pudistaa rivakasti hiekat hameen helmoista. Pikkukajava ponnistaa siivilleen. Sen hopeiset siivet välähtävät auringon säteissä. Kristine noutaa kenkänsä, vetää sukan vasempaan jalkaansa, jossa varpaat ovat kasvaneet yhteen siten kuin jalassa olisi vain kolme varvasta. Pikkukajava huutaa vuonolta:

– Kittee-wa-aake, kittee-wa-aake!

– Ei met puota! huutaa Kristine sen perään nauraen.

– Met lähemä huomenna kotiin Suomeen. Met vain haema meän identiteettiä!