Kissanpiinaa ja päässiäisfeeriätä

Piirustus: Wilfred Hildonen

 

«Saattasikko löytää toisen paikan», mie hiljaa kysyin pappiloovan reunan yli, «seuraavan kerran ko meinaat saaha poikasia?»

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Mie olin yhđeksen vuoden ikhäinen ko mie muutamanna kylmänä talvilauvantaiaamuna heräsin levottomhaan unheen. Minun heräsin vikinhään.

Heräsin lisäksi sen takia ette mulla oli paha nukkuut. Niin ko minnuu oltais lykitty alaskäsin sängyssä, ja sillä mie makasin kippurassa jalkopäässä. Tunsin kans ette mulla oli hyksissä jotaki outtoo – mulla oli silloin niin ko nytki pitkät ja vaaleet hykset – ja ojensin käđet koittaakseni mitä sielä oli. Pörhötin hyksii, tunsin ette sielä ryömi jotaki tahmeeta ja märkää. Mie hypättin ylös ja tollistelin kässii.

Nei olthiin lokkaantunheet johonki punaisheen. Se näytti ko niissä olis ollu, appuu, vertä. Mie hypin paikoilani sillä ko tärisin kauhusta. Mitä oli tapattunnu? Oliko totta ette hykset alethiin aivan yhtäkkii tippumhaan pois, siinä ko ihminen nukkui rauhassa ja niin poispäin?

Mutta syylinen en ollukhaan mie, en se ollu mie joka vuosin vertä. Se oli elläin. Lemppee ja soma elläin millä oli neljä käpälettä ja viinot silmät, mustavalkkee talviturkki ja pitkä häntä. Nimittäin minun kissa, Lizken.

Se oli Lizken joka yön aikana oli töniny minnuu aina alemaksi sängyssä. Kiini siihen asti ette hän oli vallanu koko kuotan ja kaiken siitä alaskäsin. Ainua mitä se ei ollu työntäny alas, oli minun hykset. Minun hykset olthiin selvästi juuri passelit siihen meinkinkhiin mikä Lizkenillä oli mielessä. Hänelä oli meininkinnä synnyttäät.

Synnyttäät kissanpoikkii, ko tarkasti puhuma. Mutta kunka monta se jo oli keriny synnyttämhään, se ei ollu tieđossa. Vastaus siihen arvoituksheen, mie ymmärsin ja värisin uuđesti, oli nimittäin minun hyksissä. Se ryömi ja kraappi.

Varovasti ja sormet viisipiikkisennä kampana mie istuin Lizkenin vierheen ja kampasin päästä kissanpoikkii. Net lannathiin sievästi hänen vattale. Silloin hän kattoi ylös ja maukaisi, se oli selvästi tytyväinen ko sitä autethiin. Minun hyksistä putos nelje kissanpoikkaa, mutta kissaemo, se oli täyđessä työssä synnyttämässä viiđettä. Silloin mulle tuli miehleen sannoot jotaki. Mie sanoin oikhein kovvaa.

«Maaaaammaaa!» mie sanoin.

Mamma laukkoi noppeesti paikale, tyrmistynheenä ja kauhistunheena, se kyllä ymmärsi ette nyt oli hoppu. Se jähmettyi niile sijoilens ko mie käänyin hänheen päin, näytti ette se pyörtyis. Ko kattostin peihliin, se kyllä näki miksi mamma säpsätti, miehän muistutin siinä seistessänni Carrieta. Carrie oon se tytär Stephen Kingin kauhufilmistä, se joka sai pytylisen sianvertä päälens koulun tansijuhlissa.

«Voi herraton aika», mamma huusi, se ei muistuttannu Carrieta. Se muistutti Edvard Munchin tauluu «Frouvaihminen sillala.» «Oonko sulla pu’onu jotaki päähän?» se huusi.

Les fortellingen på norsk: Kattepine og påskeferie

Silmänräphäyksen aijan mamma tuijotti villisti ylös katthoon sängyn ylipuolela. Mie puđistin päätä, vertä ja sotkuu joka puolela, ja sanoin:

«Lizken oon synnyttänny ja nyt niitä tullee vielä yksi ja mitä met nyt tehemä ja mi olen pessy hiykset eilen Lizken-riepu se oon nyt vii’en kläpin mamma ja se oli huonosti suuniteltu ko heti oon pääsiäisfeeriä mutta sen kyllä saatama peruttaa ko tämä kyllä oon tähelisempi ja mie luulen ette mi piän pestä hiykset uuvesti.»

Tämä verinen näky tuskin oli mitä mammala oli oottheessa aamula ylös noustessa, ko illala pani maata. Se otti muutaman sekunin ennen ko se ymmärsi mitä mie sanoin ja erittäinki mitä se näki.

«Nyt si menet ensistä truiskhuun, niin mi oornaan täälä Lizkenin kansa», mamma sanoi päättäväisesti. «Maureen!» mie kuulin sen huuttaavan minun laukkoissa kohđen paattii. «Parempi ko et katto ittiästi peilistä.»

Silloinhan mie ainaski kattoin peihliin. Mie näjin Carrien. Hirmuisen Carrien. Harvoin oon lämmin vesi ja saippu tuntunu yhtä hyvältä. Se oli virkistäävä truisku, mie jälkhiin sanoin mammale. Ja sanoin sen kansa Lizkenille ko mie vastapestynä pääsin taas sen tykö. Ja niitten viiđen kissanpojan tykö, nyt ei net eikä niitten emo ennää maanheet minun sängyssä mutta pappiloovassa laattiila. Missä pohjala oli pehmee filtti.

«Saattasikko löytää toisen paikan», mie hiljaa kysyin pappiloovan reunan yli, «seuraavan kerran ko meinaat saaha poikasia?»

«No ei kyllä», mie kuulin ette mamma sanoi siinä ko korjas minun vuođetta, «Jälkhiin se saapi syä p-pilleriä. Ei enämpää kissanpoikia tänne.»

Lizken nousi ja venytteli loovassa, hyppäs reunan yli ja teki mukan ruokapaikale. Se lakki sekä kokomaitofađista ette vesifađista ennen ko söi maksaposteijipoksista, se houkutteli yhđelä mamman fiiniistä teefađiista. Sitte se hyppäs takaisin loovhaan, ommiin viiđen pienen karvakerän tykö mikkä jo vikisthiin ja huuđethiin mammansa pörhään. Minunki mamma tuli siihen, teki niin ko mie ja istui polvile loovan vierheen. Katteli niitä.

«Se oli flinkki.» Mamma silitti Lizkenin turkkii. «Se meni sinne missä se tunsi ette oon turvalinen synnyttää.»

Ison osan siitä lauvantaipäivästä mie istuin pappiloovan vieressä. Praamasin Lizkenii samala ko silitin sen turkkii. Niile pikku keräisille, niile häytyi anttaat nimet, mie hoksasin. Piian Kisu, Pörhö, Käry, Kunnari ja Eemeli, mie ajattelin. Aamu oli ollu kummalinen, mutta päivästä tuli soma.

Pääsiäisfeeriätä ei perutettu sinäkhään vuona, ja kissanpojat tulthiin reishuun myötä. Ensin ruuttapiililä ja färjälä, sitte taas ruutapiililä, sitte kävelten. Hihtoisin. Säkkii, laukkui ja pulkkaa kiskoin menimä mamman hytäle Reinelvdalenhiin, mikä oli nimettömässä paikassa vaaran laiđassa Postvannetin ylipuolela. Ilman virratta ja veđettä. Pieni, salvettu hirsikämppä missä kuitenki oli liehmu lämmitys ja sishäänrakenettu šarmi. Porstuu ja kööki yhtenä, lisäksi soma tupainen ja pikkuruinen nukkumaloma ja siinä koijasänky. Vapaa-aijanasunto paljoin mahđolisuuksin, mie uskon ette kirjoitettais nykyaijan myyntianonsissa, ja meitä tuli niinä päässiäisinä mamman hytäle mamma itte, mie, Rex-šääfferi ja Lizken ja sen viisi pientä poikkaa. Joo, ja vielä yksi joka väkisin halus olla myötä. Nimittäin «tuo.» Ja nyt «tuo» alkoi kokonhansa hankalaksi. «Tuo» oli nimittäin aivan kauhee kovasää mikä oli päälä ko tulima hytäle.

Kovasää ei koskhaan ollu päässiäisinä hyvä, mutta eriliikaisen kamala se oli mamman hytälä. Syynä tähän oli piippu. Siis se mikä meni öljykaminasta ylöskäsin ja läpi katosta, se ei halunu toimiit muutoin ko hyväläsäälä. Kovalasäälä se oli ekstra hankala. Silloin piippu nimittäin veti sishäänkäsin, veto oli huonompi ko käđettömällä revolverimiehelä.

Tämä teknilinen kummajainen oli papan tekkoi, ko se kauvoin aikkaa monteeratessans sitä sääsairasta piippuu oli viskanu instalasuunikirjan ittensä olan yli. Rööri oli pitkä, tivistetty huonosti ja pikimusta. Öljykamina piipun alla kyllä toimi, sen nyt oli kuitenki monteerannu joku muu ko pappa, mutta piipusta pursus kämphään järjetön sekoitus hiljaksensa huilaavaa ja parafiininhaijuista usmaa, mutta lämppöö ei olheen. Kynttilät, parafiinilamppu ja pahanlaiset kirroussanat, mie olen ajatellu, olthiin paras lämmönlähđet meiđän omassa pikku kolossa Reinelvdalenissa.

(Tarina jatkuu ensi kerralla…)