Kotimaa kun taakse jäi

Kirja-arvostelu: Kuntta – ulkosuomalaisten antologia. Toim. Anu Heiskanen. Kansikuva: Anne Gandolfo OK-kirja 2020

 

Monenlaisia asioita tapahtuu kun kotimaasta tulee synnyinmaa ja ulkomaasta kotimaa. Muutama näistä tarinoista on koottu kirjaksi.

 

Liisa Koivulehto
liisa@ruijan-kaiku.no

 

Kuntta – ulkosuomalaisten antologia -kirjan kirjoittajat ovat syntyneet Suomessa ja muuttaneet ulkomaille. Useimmmat ovat lähteneet nuorena joko työn takia tai vain seikkailemaan ja jääneet sille tielleen.  Jotkut ovat asuneet samassa maassa koko ajan ja jotkut ovat vaihtaneet asuinmaata montakin kertaa.  Muutama on palannut Suomeen.

Antologian vanhimmat kirjoittajat muuttivat Suomesta 1960-luvulla jolloin posti ja puhelin olivat ainoa keino pitää yhteyttä vanhaan kotimaahan ja sukulaisiin. Moni oli vuosikausia vailla kontaktia Suomeen ja toteaa suomen kielen taitonsa ruostuneen. Tänään yhteys on reaaliaikainen ja vain parin näppäilyn päässä. Internet on helpottanut myös suomen kielen ylläpitämistä.

Kirjoittajat tuumailevat suomalaisuuttaan, ulkosuomalaisuuttaan, muukalaisuuden tunnetta ja sopeutumista. Tekstejä on monenlaisia: Proosatekstin lisäksi on runoja ja esimerkiksi radiokuunnelman käsikirjoitus! Huumoria ja satiiria löytyy sekä myös yksi muistokirjoitus: Yksi tekstin lähettäneistä ei ehtinyt nähdä valmista kirjaa.

Jotkut kirjoittajat vierailevat Suomessa joka kesä. Sukulaisten ja ystävien tapaamisen lisäksi tärkeää on luonto jonka keskeisinä elementteinä toistuvat järvi, sauna, kesäilta, metsä ja valo. Lapsuudesta muistellaan usein talvea mikä kertoo siitä että muutto on suuntautunut Suomea lämpimämmille seuduille.

Jokainen pohtii omia asioitaan, omasta vinkkelistään ja omalla ajoituksellaan. Asuinvuosilla ei  näytä olevan väliä. Teemat ovat yhteisiä: Muistellaan syitä lähtöön ja alkuaikojen kommelluksia uudessa maassa. Tunne siitä että on muukalainen vieraalla maalla väistyy vähitellen kun uuden paikan kieli ja tavat tulevat tutuiksi.

Kirjoittajat mietiskelevät uuteen ympäristöön (kieli, perhe, kulttuuri) sopeutumistaan ja sitä onko siinä tilaa ylläpitää suomalaisuutta – vai olisiko järkevämpää ja perustellumpaa päästää suomalaisuudesta irti? Toinen haluaa ehdottomasti siirtää suomen kielen, perinteet ym. kulttuurin lapsille ja lapsenlapsille, toinen taas haluaa kasvattaa lapsensa maailmankansalaisiksi.

Osa kirjoittajista asuu paikkakunnilla joissa väestö on homogeenistä kun taas toisella paikkakunnalla «kaikki» ovat muualta tulleita. Halu sulautua uuteen joukkoon on joskus vahvempi kuin mikä on mahdollista, esimerkiksi vaaleahiuksinen auttamatta erottuu paikassa jossa lähes kaikki ovat tummia. Monet ovat kokeneet että heidät huomataan ja heitä kommentoidaan «suomalaisina» ja «ulkomaalaisina» enemmän kuin he haluaisivat, mutta eivät voi tietää, johtuuko se omasta itsestä vai ympäristöstä.

Ulkosuomalainen aprikoi: Mikä on perimän osuus, mikä on suomalaista, mikä sopeutumisen tulosta? Onko olemassa jotain mikä on lähtöisin nimenomaan suomalaisesta lapsuudesta, mikä ei muutu ja mistä meidät erottaa vaikka asuisimme missä maassa tahansa?

Entä mitä vastaat, kun olet asunut jossain vuosikymmeniä, ja korttelikaupassa sinulta yhtäkkiä kysytään mistä olet kotoisin. Vastaatko «Suomesta» vai «Tuosta nurkan takaa»? Ulkosuomalainen miettii vastaustaan joka kerta.

Kaksi norjansuomalaista

En tiedä miten tutulta Kanadassa, Yhdysvalloissa,  Australiassa tai Brittein saarilla asuvien kirjoittajien tekstit kuulostavat siellä asuvien toisten ulkosuomalaisten mielestä, mutta norjansuomalainen ainakin nyökyttelee lukiessaan tromssansuomalaisen Ulla-Maija Ahokkaan tekstiä missä Koti-Suomeen jäävät sanailevat öljy-Norjasta ja norjalaiset ihmettelevät suomalaista tv-teatteria ja perinneruokia sekä kertovat suomalaisvitsejä, joiden luulevat olevan suomalaista kansanperinnettä.

Toinen norjansuomalainen, Fredrikstadissa asuva Kristiina Björklund pohtii miten monesta osasta ihmisen minuus koostuu: Jokainen opittu kieli, asuinpaikka, – maa ja kansalaisuus ovat palasia hänen identiteettissään.

Tunteella ja järjellä

Kirjoittajien joukko on asunut 40 eri maassa, kuudessa maanosassa. Vanhimmat ovat jo yli 70-vuotiaita, Perspektiiviä löytyy ajassa ja tyylissä, esimerkiksi Raumalta valtameren taakse lähtenyt, 52 vuotta Yhdysvalloissa asunut Maija Lahti-DeRoche on kirjoittanut tekstinsä lapsuutensa murteella. Siinä hän toteaa että elämä on kaikinpuolin hyvää, mutta  ”Ikäv kummingi joskus ain o”. Hän muistelee lapsuuden kesiä veden äärellä, heinätöitä, rukin ja kangastuolin ääniä ja lauantaisaunan rauhaa.  ”Ny on dulkk klaariks, etei stää Suame maat ko mnää kaippa ol enä olemassakka.”

Toinen kirjoittaa analyyttisemmin. Kirsi Rajapuro asui 40 vuotta mm. Brittein saarilla ja Afrikassa ja palasi sitten Suomeen. Hän havainnollistaa miten monella tavalla «me» – ihonväristä ja uskonnosta riippumatta –  luokittelemme «muut»  eri termein kaikkialla, oli sitten kysyessä maastamuutto, maahanmuutto, EU, Kenia, Irlanti tai Suomi.

Kirjan raikkaat ja yllätyksiä sisältävät tekstit ovat lukuelämys joissa tuntuu ulkosuomalaisuuden monet värit ja väreet.