(Piirustus: Wilfred Hildonen)
Sitä oli tuulessa vähä kuostheen tunttuu sinä päivänä ko minun kaveri hengenkaupala halus yöttyyt teltassä. Tođesti hengenkaupala, saima huomata.
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Olima Kelviikissä, ja oli jo syyskesä ko kuljeskelima fieruassa ja hajima kuivii kraakkui.
«Sillä ko met nimittäin aijoma yöttyyt…»
Minun kaveri viskas syđänkraakun minkä se justhiin oli löytäny. Varisteli kryysit ja hieđat käsistä ja sanoi:
«Kirkonmaala!»
Kelviikin kirkonmaala. Sen ympäri olthiin ihmiset viskutelheet ja puhelheet. Ette se kirkonmaa sielä, niin, se oli täynä kaikkee kummalista. Tuulenvääntämii merikarfui, ulvovii heksoi Kjelenin saaren roviotolpasta, ärttyi lantalaissii tervanmustista mettistä, kuoppaposkissii ja valjui ko lokainen lumi, ja lisäksi kaksijalkaissii hukkii ja sikkaristi monenlaissii muita kamalii olenttoita. Olenttoita mikkä olthiin niin nuoppeet ja vaipunheet elämästä 71. graadila pohjaista levveyttä ette net näytethiin kummitukselta jo kauvoin ennen ko kuolthiin. Ja tässä uskottaviitten kummitusten roikassa se minun kaveri halus yöttyyt teltassa. Mie kans viskasin minun pukinkraakun maahan.
«Kirkonmaala? Selvä se!»
Ulliraja tyhä krapsatteli ko met laukoima.
Teltat oon hankalat saađa oikkeesseen laihiin, mutta yksi raavas ihminen lupas auttaat meitä. Säkit sölässä, teltta käsivarrela ja meiđän hyvä auttaaja travaamassa pörässä laukoima Kelviikin kylästä ylöskäsin. Suoraa linjaa kohđi paikan auttiinta kirkonmaata. Mies toppas ko hoksas mihin met olima menemässä.
«Häh?» se mutisi. «Kirkonmaale?»
Kuulima sen toppaavan ihmettelemhään ennen ko köpötti pörhään.
«Miksi sinne?» se muratteli meiđän takana. «Aijottako harjoitella?»
Her kan du lese den norske versjonen av denne kvensk-oversatte fortellingen: Gjengangere i tordenvær
Mies oli eppäileväinen. Sanoi ette parempi olis ko emmä makkoilis ja vanuttelis sielä, siunatulla maala. Vaivaamassa ihmissii jokka haluthiin maata kaikessa rauhassa tyhä kyynärän alapuolella meitä. Se meinas ette met mieluumin pitäisimmä maata kirkonmaan ulkopuolela. Löyttäät ittelemmä vapaan sijan, ja, jos mahđolinen, siltä epätavallisen laajalta elläinten hautaus-maalta minkä met Kelviikin kläpit olima vuossiin myötä saanheet aikhaan.
Met tottelimma, panima maata vähäsen kauvempanna. Mutisten mies työnsi viimisen telttapinnan maahan ja kiristi viimisen nuskatouvin samassa ko ensimäinen vesinoppa läpsätti. Noppa sai heti seuraa. Ja sitte, justhiin ko joku olis hieronu pläkkii taivhaan yli, se fakki hämys. Näjimä kaukana aavala kaukaisten salamiitten välättyksii, viimesti laitasti iilen ja semmoisen sađetkuuron ette ei paremppaa nähty. Huiskis haiskis tolvasimma sishään teltthaan. Kuului ensimäinen ukkosen jyrräys.
«Lykkyy tykö!» mies huusi, ja met kuulima kunka se veti silkolukun kiini. Sitte se kiros pahanilman ja juoksi tiehensä.
Ko olima vähäsen aikkaa lihkonheet makkausalustoitten ja nukkumasäkkiin kansa, muistelimma toinen toisele muisteluksii. Kummitusmuisteluksii. Apinankäđestä joka tarras kiini ko joku tahtoi jotaki. Ja kuka se tođesti oli joka kopisti mailman viimisen miehen ovheen. Apinankässiin kansa eli ilman, vieläki multa vailuu se kokemus ette olisin päässy nukkumhaan teltassa.
Niin met sitte makasimma ja pyyristelimä ja puhelimma sillä aikkaa ko mereltä vieri tormi-iili tormi-iilin jälkhiin. Parhaiten olima valvheila juuri jälkhiin keskiyön. Sillä ette ukkonen lyöskenteli niin ette maa vapisi, mutta kansa sillä ette met ukkosenlyönttiin välissä kuulima muita äänii.
Se tuntui ette se tuli kirkonmaalta; naakiskeli ja vaaniskeli teltan ulkopuolela. Met piđätimmä henkkee ja kuuntelimma.
Joko, mie viskutin, se oli elläin. Tahi ihminen. Minun kaveri hoksas kolmanen mahđolisuuđen. Ette se oli peto. Eli ihmispeto. Silloin met painuima aina syvemälle meiđän nukkumapusshiin niin ette juuri nokanpää pisti ulos.
«Sproing!»
Se oli yksi telttatouveista, se väristeli ko pani vasthaan. Joku oli häytyny kumpustaat siihen.
Sitte ei ulkkoo kuulunu ennää mithään. Tyhä sivvu rukattaava sađetiili rapisi katthoon.
Minun kaveri sanoi ette se ei saattanu olla mikhään tavalinen elläin eikä tavalinen ihminen. Sillä, se sanoi, ette ei yksikhään ihminen eli kotielläin kulje sivvu kirkonmaan keskelä yötä semmoisella ilmala. Ei jos sillä oon vähänkhään järkkee päässä.
«Mm», mie olin sammaa mieltä.
Mikä sitte tarkoitti ette olima yhtä mieltä siitä ette se häytyi olla joku epätavalinen elläin. Eli epätavalinen ihminen. Minun kaveri sanoi:
«Mitä luulet, kuolemako met?»
Mie sanoin ette mie en tieny, mutta kyllä se niin saattoi hyvinki olla. Ulkona äänet tulthiin takaisin. Met kuuntelimma ja kattelimma yötä meiđän ympärillä. Naakiskelluu ja hyörimistä, hiippiivii askelheita. Niin ko jalat oltais suhattelheet märässä ruuhossa. Mustat kaulussaapphaat, raahaten myötänsä taaraa meren syvvyyđestä. Eli raskhaat käpälät sormenpitukaisin kynsin. Taas joku tölmäs nuskatouvhiin, vielä kovemasti tällä kerttaa. Meiđän teltta tärisi, varisti päältä sađetveđet. Met nousima molemat istumhaan.
«Kuka se oon?» minun kaveri huusi.
«Mitä tet halluutta?» mie lisäsin.
Teltan ulkopuolelta kuului vähäsen aikkaa tyhä satheen äänii ja ukkosen vaimeeta jyrinää. Mutta sitte, monelta suunalta samhaan aikhaan: koko joukko kummalissii, hermostunheita äänii. Äänet kuulustethiin ko pikkukläpit oltais tirskutelheet.
Tirskuttelu pasas kohta huonosti yhtheen semmoisen hullun kansa joka oli jutamassa yhtenä oman peđon kansa. Minun kaveri ilmoitti selkkeesti:
«Ooh! Menkkää enturhiin!»
Se lujetteli koko joukon Kelviikin kläppiin nimmii ja toisti vielä käskyn.
Se auttoi, ja ko muutamppii sekunttiita oli menny, met olima taas yksin. Kuitenki näytti siltä. Minun kaveri kiemursi ittensä paremin nukkumapusshiin, käänsi mulle sölän ja mutisi ette halus nukkuut.
Mie makasin valvheila koko yön. Muutama ajatus vilatti uuđesti ette uuđesti mielheen. Joka kerran voimakkhaampana: Nämät kläpit jokka naurethiin, siinä oli jotaki kummaa niitten naurussa. Jotaki… jotaki maanalaista.
Seittemen aikhoin samana aamuna, märkänä ja viluisenna met sitte laukoima kotia heti ko olima saanheet leirin puretuksi. Teltta yhtenä isona möykkynä meiđän välissä, sillä ko met emmä onnistunheet tukkimhaan sitä sen ahthaasseen suojapusshiin. Jouđuima myöthään pysättelemhään ko piti kiskoot irti nuskatouvii mikkä tartuthiin kiini kivhiin ja kukkhiin, ja kerran met tallasimma yhtenä yhđen touvin pääle ja kaađuime naamale telttamöykyn pääle, märkänä ja kylmänä ko elläävät kalat.
Päivä jälkhiin taivhaala hengas aurinko. Kaksi pieniimistä Kelviikin pojista riuđuskelthiin meiđän talon ympäri, haluthiin minun myötä prykyle tieraamhaan. Vähän ennen ko pääsimä fieruhaan, met kohtasimma minun telttakaverin. Niska köyryssä se mutisi ”hei” ja lähti myötä. Se pysättys ko mie kysyin jos sillä oli jotaki hullusti. Pojat menthiin eđeltä, minun telttakaveri katteli hermostunheesti siule ja viskutteli ette hänelä oli ollu kauhee uni. Painijainen. Ja jos joku halus kuula hänen meiningin, se se oli ollu jotaki kummaa siinä naurussa minkä met olima kuulheet. Ette siinä oli ollu jotaki… jotaki onkimatomaista.
Hiljemin met minun kaverin kansa puhuttelima kaikkii Kelviikin kläppii. Issoi ja pienii. Kysyimä jos joku oli sattunu olemhaan ulkona kävelemässä sinä yönä ko oli se hirmuinen ukonilma. Esimerkiksi kirkonmaan likelä?
«Ei. Kunka niin?» vastathiin.
Yksikhään ei punettunnu. Yksikhään ei kalvenu.
Eikä yksikhään nauranu.
Piirustus: Wilfred Hildonen
