Kylästellyy

Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Vookissa met kläpit kuljeskelima vaphaana, tomhaatimma sishään täälä tuola. Nyt se tapa oon menny pois, mutta minun lapsuuđen paikassa sitä meininkkii sanothiin «kuljeskelemiseksi.»

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Met tomhaatimma sishään kansa semmoishiin paikkhoin missä asui tyhä raavhaita. Meilä oli vaikka mitä syitä, sillä ko osasimma oikkeesseen talhoon, sieltä saattoi olla tieđossa vaikka mitä hyvvää. Täytetyt dropsit olthiin meistä parhaat, mutta kyllä vaaraindropsit ja hunajadropsitki houkutethiin pikkukläppii olemhaan niin ko ryssäntukit meressä ja «riutumhaan ympärins.» Jos osas eriliikaisen hyvhään trahteerauspaikkhaan, sitä saattoi saađa sukulaattiiki eli sitte kakonpalan.

Les den norske versjonen av denne fortellingen: På besøk

Makkeitten jahtaamisessa met kläpit olima tasan oikhein sepät. Met opima hopusti mistä saatoi saađa mitäki, ja passasimma kuljeskelun seuraavan ajatuksen jälkhiin: Mitä minun tääpänä enniiten tekkee mieli?

Tietenki niiläki joitten tykönä met kävimä, oli omat taka-ajatukset. Seurankippeet ihmiset ymmärethiin hopusti ette se kannatti tehđä ittens populaariksi kläpiile, anttaat paremppii herskui ko kranni, se visukinttu. Ja päinvastoin: Jos kuului siihen kärykseen ja vastahankaisheen tyypphiin, joka halus koko talon tyhä ittelens, se kannatti trahteerata pelkkää tyyhää, silloin kyllä porstuu pysyi väjestä tyyhänä.

Met kuljeskelima ympäri kans Kelviikissä. Enniimitten kesälä, ko talot kuhisthiin feeriäväkkee. Kelviikki oli paikka mikä aivan kihisi ja kuhisi elämää, ihmistä ja elläintä, toisela puolela karut vaarat ja toisela meri täynä kallaa. Kelviikin kläpit toimithiin postiljoonina ja tavaranfrahtaajanna, met kopistimma ovile ja toimima sanansaattaajanna, uutistentuojana, kuljetimma preivii ja pakkoi ja tavaraa, semmoista mitä laiva toi sinne muuvalta. Met kansa otima aikkaa kuunela ihmissii, fiskun ja tieraamisen välissä. Eriliikaisesti jos meile noiđuthiin etheen jotaki makkeeta mitä makustella.

«Paljon kiitoksii», sanothiin ihmiset ja vinkathiin meiđät sishään. «Mulla kyllä löyttyy teile jotaki, palkaksi ja ko nyt kerran oletta siinä.»

Sitä oli semmoissii kläppii jokka tehthiin homman pohjalta saakka. Jokka spiuneerathiin prykylä ko ihmiset palathiin takaisin kauppaamareisulta Nuurvookista eli Vookista. Pikku kattastus kauppapusshiin oli avuksi jos tahtoi menestyyt täyđelisesti ko hiljemin päivälä kopisti ovheen ja kysyi passaisko tulla kylästelemhään.

Parhaiten tykkäsimmä kylästellä vanhuksii. Net olthiin tasan kotona, olthiin aina iloiset ko saathiin vierhaita, ja olthiin aina avokätiset. Makkeet net nouđethiin ylikaapista ja alaloovasta, kylmäkaapista ja fryysistä. Ja paistiuunista. Kotonaleivottu formukakko oli oikhein hyvä assii. Silloin met kyllä istuima hopusti köökin pöyđän vierheen.

«Mulla oon vähäsen eilispäivälistä formukakkoo.» Vaipunheet jalat pruuniristiraitaisissa tossuissa laahustehiin köökin laattiin yli, ja niitten ylipuolella keikkui muuđan houkuttelleeva kakko. «Piian tet lapset ottaisitta?»

Kakon kansa saima jääkylmää maittoo, vanhaamuori eli vanhaafaari puheli ja kyseli sään ympäri. Met vastasimma ja kyselimmä, ja mie muistan ette 70-luvun loppupuolen vuođet olthiin paras – ja viiminen – aika ko tämmäistä vaihetuskauppaa käythiin ja ko vanhat ja nuoret piđethiin yhtä. Jokku sannoovat ette se oon ikävä ko nykypäivän vanhaat oon niin yksinäiset, ko istuuvat keinutoolissa ja tollottaavat teeveetä. Mutta mie sanoisin ette nyt olema pääsheet tasatilhaan sillä ko lapset ei juuri ole siinä paremat ko istuuvat yksin ja pyyristelleevät käsifuunii.

Kahđeksenkymmenen luvula sammuthiin monet nävöt Kelviikin taloista ja muutoinki pitkin merenranttoi. Vanhukset veđethiin viimisen hengenveđon, nuoret siirythiin pois. Nyt ei ole yhtäkhään joka trahteerais dropsii ja halluis kuula viimi uutiset, eikä kans kläppii jokka tuovat tervheissii ja halluuvat kuula entisaikkain muisteluksii. Huonheet oon tyyhät ja raappiila, eli sitte niitten virka oon olla etelän hammastohtoriitten jahti- ja kalakämppänä.

Parhaiten minule oon jääny mielheen se ko Kelviikin vanhukset muistelthiin sođan ympäri. Niitten ympäri jokka ouđola tavata kađothiin ja jokka ei ennää ikinä saanheet nähđä Makreaa. Ja niitten ympäri jokka pääđythiin paikan kirkkomaahan; hautakivvii ei ollu hyvä nähđä muuloisten ko silloin ko merituuli painoi rikkaruuhot laatteelens.

«Sielä se vielä makkaa», sanothiin vanhukset. «Voi lapsikullat, saattaisittako tehđä pikku mukan? Ja sannoot oikhein paljon tervheissii multa?»

Silloin mie tallustin kothiin ja nouđin pienet kottikärröt. Ja ko Rex ja Lizken nähthiin ette mie oli lähtemässä kärröin kansa, net heti lakathiin hiirenpyyđöstä ja nuokkumasta trapun eđestä ja haluthiin tulla myötä. Net tieđethiin ette nyt mulla oli meininkinnä plokata villikukkaissii.

Vähäsen ylöskäsin rinnettä oli paikka, mistä pruukasimma plokata kukkaissii. Sitte met istuima alas varppuin sekhaan ja siđoima kukkasista pikku pukettiita. Kottikärröt täynä pukettiita met sitte menimä kirkkomaale. Kirkkomaata ympäröitti matala, tuulen viinthoon vääntämä aita.

Mutta ei se ollu tasan helppo löyttäät oikkeeta hautakivvee, mie ko en saattanu silloin vielä lukkeet. Assiin saattoi kuiten hoittaat siihen laihin ette panin usheemppii pukettiita ja usheemille hauđoile. Ushein meitä oli usheempi kläppi kirkkomaala hakemassa niitä hautapaikkoi, ja hajima niin kauvoin ette olima sammaa mieltä siitä mikä olis uskottaviimin oikkee hauta. Muutamisti joku raavaski saattoi olla auttamassa, net norkathiin ja näytethiin oikkeen hautapaikan suunthaan.  Aikkaa myöđen met saima fastit kunterit, sitte ei ennää tarvinu hakkeet hautapaikkoi, ja niin met sitte veimä sinne päiväliset tervheiset. Vanhaaltamuorilta, millä oli kryytikakko uunissa.

Kukkaissii hauđale laskiissa met kansa lauloima. Lauloima kaikkiin fiiniimät virret mitä ikinä osasimma, niin ko Souđa souđa kalamatalalle, Pikku laulurastas ja Pääpää pikku karitta. Voi sie joka ruokit pikku linnut, sen met kansa lauloima. Ja Piparkakkolaulun, ja sen siitä Itä-Akerin paakarista, joka leipoi rinkeliitä ja joulukakkoi.

Panima kukkaispuketin tuulenpieksemälle granitille, seisoima ringissä, otima toinen toista käđestä ja lauloima. Met lauloima Oja sorisee. Epäonninen mies. Mikko repolainen joka istui ja kirjoitti. Sano, Edvard, missä vasara oon. Souđapa pikku mies, nyt oon päivä päässäns.

Piian ei kaikki meiđän virret olheet niin passelit hauđalle, mutta kukhaan ei kyllä koskhaan vaitelu niitten pääle.

Hiljemin, liikakukkaiset kottikärröissä, met lähđimä uushiin kyläpaikkhoin. Met Rexin ja Lizkenin kansa. Ja javoima kukkassii kansa niile jokka vielä elethiin.