Lumirito tullee

En frossen polvott ble funnet til våren. (Illustrasjon: Wilfred Hildonen) 

 

 

Tekst: Maureen Bjerkan Olsen og Arne Hauge
Kvensk oversettelse: Eira Søderholm

 

 

Se her for den norske originalen av denne oversatte teksten: Sneras kommer

 

Tääpänä niitä oon ko kalajällii vikapaikoissa, mutta varhempinna aikoina Storefjellissä Vookin takana ei juuri ritoaittoi ollu.

Siitähän isorito tykkäs, se rakasti ko sai reppiit myötänsä hervavaattheet ja laskeet alas vaaranlaittaa ja tehđä kaupunkimukan. Sielä se kulki hajahyksin, tervetteli ihmissii ja sai myötänsä mitä uutta oli. Roskakaarat, sparkit, sähisseevät kissat ja muun riututavaran.

Muutampi vuosi ennen ko mie synnyin, tuli rito kylästelheen meitä siihen meiđän kotopaikkhaan Larsgata 1c:hen. Se oli keltainen tiilihuonet, missä oli kaksi asumakerttaa ja kellari, ylimpännä pimmeelohta, ja pystö luokka vieressä.

«Siinä kyllä oli nokko kaivamista, siinä riđossa», mie kuulin ette raavhaat muistelthiin, ko mie pikkukläppinä makasin laattiamatalla tuvan pöyđän alla ja höristelin korvii ette kuulisin mitä net puhuthiin.

«Saatattako ymmärttäät, ette löysimä niin vähän kläppii siinä hommassa?» sanothiin raavhaat.

«Niin, se se oli kyllä Luojan lykky, kaiken sen kaivamisen keskelä.»

Kylmänä ja tuntheettomana ko kemnerin preivi tuli isorito Larsjordan 1c:hen. Rito tömätti iđänpuolen seinhään, potkaisi ulko-oven sishään ja haukkas meiđän kengät samala ko freistas täyttäät porstuun. Toisessa paikkaa samala seinälä rito löysi nukkumaloman klasin ja kopisti sen sishään. Sisäpuolela oli pettaamaton sänky, ja juuri ko jäänkylmä ryöväri rito tukki sishään klasista ja suorhaan sänkhyyn. Sänky heti kaatui, mutta rito se ei antanu alas ennen ko toolit ja yöpöyđät ja koko loma oli hukutettu ja pakattu tivhiisti lumheen laattialta kiini katthoon asti. Nukkumaloman ovi köyristeli ja rotisi.

Jälkhiin ko lumen oli saatu ulos huonheesta, muisteltiin raavhaat, ette sinä talvena ei yksikhään saattanu nukkuut siinä lomassa. Jokku freistathiin, mutta maathiin herreilä pimmeessä, purthiin kynssii ja höristelthiin korvii ette kuuluuko jyrinää ja valkkeeta remmuu Storefjellistä päin.

«Siksipä siitä nukkumalomasta tehthiinki paati.»
Puhelthiin raavhaat tuvan pöydän ympäri, ja mie makasin ko stormin silmässä pöyđän monniin jalkkoin välissä ja kuuntelin ko kaffikupit kilisthiin asettiita vasthaan.

«Mm. Mie muistan ette met sinä talvena emmä tyyhää aikailheet ko olima truiskussa», hyrisi toinen.

Kläpit häyttyyvät tierata, jos meinaavat oppiit raavhaitten elämää. Ja muistelukset Storefjellin isostariđosta saathiin meiđät lapset laukkomhaan ulos ja tieraamhaan ette «Isorito tullee» eli ette «Rito tullee». Siis vaikka se isorito oli ollu jo ennen ko met olthiin syntynheetkhään. Ja paljon met kyllä hääräsimmäki, ja tällä kerttaa ilman mamman luvatta.

Jos tođen puhuma, vaarakalajällit olthiin kyllä kesuttanheet isonriđon. Mutta lumiaittoin alla oli Storefjellin kinoksissa jotaki muuta vaaniskelemassa ja syöksymässä hengosta alas. Eli net sama somat pikkuriđot. Mamma pölkäs ette pikkurito tulis ja nappais meiđät pikku räkänokat. Mammala oli nimittäin tärkkee reekeli, mikä oli voimassa kaikkiin meiän Vookin kläppiin värkkäämisten suhtheen.

«Yhtä monta ko lähtee leekkaamhaan, pittää tulla kansa takaisin.»

Mutta pikkuriđot olthiin niin somat, ja se sattui ette met tehimä mamman kielttoo vasthaan ja ärrytimmä niitä meiđän pääle. Tieraus meni siihen laihin, ette yksi vasittu lapsi kiikkui niin korkkeele ko pystyi eli tohti, karisti alaskäsin ja freistas saađa meiđät muut kläpit kiini. Siitä tuliki koko kläppirito ko met laukoima ja vierimä ja huilasimma alas.

Kaikkiin sommiin oli ko hyppäs henkokinoksheen ja sitte putos oistotietä alas ja repäisi myötänsä lopun lapsitokan. Ja ko tieraamisessa meininkinnä oli reppiit myötä niin paljon kläppii ko mahđolinen, se pikkurito auttoi. Se nimittäin antoi voiton, siltä ko ei päässy pakhoon.

Välilä pikkurito tarttui kiini eikä tullu myötä, muutamisti se taas tuli myötä tieraamhaan. Ja ko kinos risatti ja lumi meiđän ympärillä jyrisi, silloin met kyllä käänyimä ja juoksima. Hengen eđestä, lunta vyötärää myöten, hithaasti niin ko painijaisunessa.

Se oli uskomaton kunka noppeesti se saavutti meiđät. Katosimma ko hiirenpaska kräämipollhiin siinä ko vierimä alas. Lakit ja vantthuut löyđythiin vasta juhaneksen aikhaan. Pikkuriđon koko oli suorassa suhtheessa siihen remhuun, mitä met kläpit piđimä. Jos se kiljuminen loppui, ymmärsimmä heti, ette nyt ei olheet assiit hyvin, ja tieđossa saattoi olla issoiki vahinkkoi. Myötä lukkiin sen, ette olthiin rikottu sitä mamman reekelii vasthaan ette tulla tervheenä kothiin.
Sitä oli kohta ko tyrmässä, ko sielä justhiin hengen pärjänheenä kaivoi ittensä ylös. Mie muistan ette se tuntui ko olis syöny lumimiehen. Yksi oli saanu kyynespään silmäkulmhaan, toinen polven leipäreikkää vasten, ja nyt piti vaan hopusti päästä hoithoon jonku semmosen tykö jolla oli leekitaittoo. Se tarkoittaa ette mamman tykö.

Mamma osas topata vertä. Ja kyllä hän osas hoittaat kansa mustelmat, halkkeimet huulet ja vääntynheet jäsenet.

«No joko taas?» mamma sanoi ja käski haavoittunheen myötä paathiin ja istumhaan hyysikän kannele. «Olettako taas leekanheet ette Rito tullee?»
Mamma sanoi, ettei hän tykäny ette tierasimma ette Rito tullee. Met saattaisimma tulla tyyhään eli kuiten loukata ittemä pahasti.

«Mutta tehty mikä tehty, istu nyt rauhassa, niin mie toppaan veren», mamma sanoi.

Rauhalisela äänelä se toppas veren. Ja mie muistan ette kansa koirii ja kissoi lähätethiin mamman tykö veren toppaamisen takia, niin, miesihmissiiki, ko net olthiin lyönheet ottan johonki pelkkhaan eli leikanheet sormen fileeveitten kansa.

Ko mie olin kassuumassa ylös, se ushein se oli huono seurata mamman kielttoo ette ei saa tierata «Lumirito tullee». Se tieraaminen saattoi alkkaat aivan vijattomasti. Aijoima tyhä kaivaat reijän lumheen juuri huonheen nurkan takana, mutta Storefjellin lumikinokset houkutelthiin ittensä puolheen. Heti met sitte olima sielä, koko joukko. Mutta otima met myötä kansa lappiin. Ajattelima ette net jokka vielä pystythiin, pelattais ritokoiraa ja kaivettais ylös lopun tokkaa.

Muutamisti kävi kyllä niinki, ette vasta Vookhiin siirtynheet kläpit juosthiin kothiin ja kannelthiin. Silloin juoru vaaralisen leekkaamisen ympäri tuli paikala Larsjorda 1c:hen ja mamman korvhiin. Mutta uuđet kläpit opithiin hopusti ette semmoinen peli ei Vookissa menesty. Se pittää pärjätä itte ja pittäät kansa vaarin muista ilman parkumatta ja kantamatta.

Muutoin, meilä oli samansorttinen tierausmeininki Vookissa kansa muina vuođenaikoina. Pälven aikana met leekkasimma ette «Kivirito tullee» ja merelä ette «Haija tullee». Mutta silloin ko mie olin kläppi, kaikkiin pissiin vuođenaika oli talvi. Ja minun muiston jälkhiin minun ylöskassuumisen aika oli turvalinen ja hyvä.