Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Nyt luola ja sishäänrakenettu heisi ja se kaikki oli haminabasengissa, niin ko määrätön määrä cottage cheesee.

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Met kuulima ko kläpit puhuthiin ette näkö mikä tuli meiđän luolasta, oli valju. Se oli sikkaristi ufo. Kattokkaa kunka Larsjordan lumiläjässä olleevan ufon näkö sihtaa ylöskäsin, sivvu taivhaanvalkkeitten ja juuri kiini siihen tähtheen asti mistä se oli tullu. Se oli sikkaristi täynä vihrissii miehii, kläpit meinathiin. Joo joo, niinhän se oli yhđen kläpin veli sanonu sille, ja silloin se oli aivan sikkaristi tosi. Se oli lukenu sen yhđestä viekkhaasta lehđestä missä oli kuvvii hoikkaisista tyypiistä joila oli valtava pää ja isot silmät ja pikkuruinen suu. Ja ajattele mitä kaikkii kirjoi ja filmii se oon olemassa semmoisista ufoista täppitäynä pienii vihrissii miehii! Tietenki niitä oon, häyttyy tyhä toivoot ette net oon vaatettinheet ittensä viittätoista miinusgraadii varten.

«Missä net isot vihriset miehet sitte oon?» viskutin mie minun ystävälle ko kuulima kläpit mutisemassa ulkopuolela.

«Niin, tahi isot vihriset daamit?» tirskutteli minun ystävä, se oli jonku kuukauđen minnuu vanhempi.

Kläpit pistethiin pään sishään meiđän luolhaan sillä ko haluthiin nähđä mitä sielä oon. Het olthiin piian vähän pettynheet ko ei nähnheetkhään luolassa vihrissii miehii sitte ko olthiin ryöminheet sishään. Net saathiin minulta ja minun ystävältä keksui, itte kukanenki kaksi keksuu. Parasta luolassa oli ette siinä oli hyvä sija, meinathiin kläpit jokka tulthiin kylästelemhään. Net sanothiin ette ei se ollu soma maata koivet ulkona siitä missä oli sommiin olla. Niin, ja toinen hyvä oli reikä katossa. Sen kautta saattoi spiuneerata jos vaikka siihen laskeutuis hiljaksheen yksi ufo. Hyvin suuniteltu, net sanothiin.

Les den norske versjonen: Huleboerliv på 71 grader nord, del 2

Kläpit, vaikka tavalisesti olthiin praatikkhaat, hiljenethiin. Luola painoi meiđät mukavasti yhtheen, kynttilät niijailthiin ja keijuilthiin, kattolunkan periskooppi selvitteli meile tähtiin mysteeriistä. Keksut krapsattelthiin ja kakaao höyrys kruussiissa, suusta tulleeva rusta muuttui kevveemäksi ette kevveemäksi, ja kauvoin olima aivan hiljaa. Yhđessä met tunsima ittemä turvaliseksi. Se oli kylmä meiđän luolassa, mutta sielä oli lämmin.

Kiini siihen saakka ko muutamat raavhaat tulthiin talsithiin siihen ulkopuolele. Sannothiin ette oli hiljain, met häyđyimä painuut kothiin. Se oli siinä se päivä. Mutta sovima ette kohtaama taas seuraavanna päivänä. Se oli pyhäpäivä ja meilä oli vapaata koulusta, ja saattaisimma olla kauvoin luolassa.

Tasan se oli niin ette Larsjordan lumiläjä se tyhä kasus ja kasus. Kiini siihen päivhään asti ette  pyörälastaajan kauha melkhein ei ennää ulettunnu läjän lajele. Jälkhiin saattoi tapattuut vaikka mitä, ja joka kerta kävi niin ette pyörälastaaja tuli ja nappas ittensä kithaan kaiken. Ja aamuvarhaisella seuraavanna päivänä se tuliki. Murisi ja ulisi ja ahkeroitti, käväisi välilä haminassa missä dumppasi lumen kuormalavalta ja viskas yli kaijan kantin. Eikä antanu ylön ennen ko kaikki saiđanpenikät olthiin pajenheet haminabasengista.

Niinpä käviki sillä tavala ette ko lopulta oli aamu ja met kläpit kokkoonuima Larsjordhaan tieraamhaan ittemä lumiläjässä, se koko läjä oli häviny ja sen myötä kaikki lumiluolahyypelit. Hävinheet jäljettömhiin. Nyt luola ja sishäänrakenettu heisi ja se kaikki oli haminabasengissa, niin ko määrätön määrä cottage cheesee.

«Hiivattu senthään!» met kläpit mutisimma ja puđistimma nyrkkii ko olima niin vihassa.

”Ensin anttaavat ja sitte taas ottaavat pois», met sanoima ja muistutimma sikkaristi Kariusta ja Baktusta talvikamppheissa nyt ko se fiini lumiluolajättihammas oli poissa. Häviny luolinensa ja heisinensä ja näköaloinensa ja kaikkinensa.

Raavhaat sitte?

«Niinpä niin, kunka kauvoin Adamsenkhaan oli paratiisissa?» raavhaat tyhä sanothiin, ilman mithään tuntheita meitä kläppii kohđen ko met vaitelimma assiin pääle. Talvi talven pörästä raavhaat kieltäyđythiin valittamasta raatihuonheen toimista paikan usheitten luola-asukkhaitten eđestä mikkä olthiin mistantanheet ittensä asenon.

Meilä kläpiilä ei ollu muuta konstii protesteerata ko ette nouđima ittemä tyyräimet ja kostima sillä ette laskima alas törmistä. Kiusasimma järjen piiliiltä.

Hiljemin samana iltapäivänä meiđän törmänlaskuu häirithiin. Kuulima nimittäin opphaan äänen. Murattelleevan ja tarmokkhaan. Pyörälastaajan.

Jo vain, täppitäyđen kuorman kansa se tuli mellasti ylös Larsjordaa. Piian se oli katunu ittensä aamullissii tekossii, silloin ko se vei meiltä asentopaikan? Pyörälastaaja näjet tyyhensi kuormalavan lumesta, justhiin siihen laatteele paikale missä meiđän vanhaa loistoeksemplaari lumiluolasta oli seisonu.

Tyyräin perässä hengaten met menimä sinne kattomhaan. Sivusilmälä met seurasimma pyörälastaajaa ko se lähti noutamhaan lissää. Kauvoin met pällistelimä tätä pikku maitohammasta mikä siinä nyt oli, surkkee näkymä se oli kođittomile luola-asukkhaile. Se tuntui turhalta, kaikki se homma ko met olima kaivanheet ja kaivanheet.

«Se ei lopu koskhaan, vain loppuuko?» joku meistä sanoi.

«Ei», vastasimma met muut yhtheen äänheen.

Ennen ko heti taas aloima suunittelemhaan uutta kaivausta. Ko lumiläjä olis nokko iso. Etheenkäsin meiđän luola-asukaselämää täälä ylhäälä kylmässä pohjaisessa.

 

Piirustus: Wilfred Hildonen