Illustrasjon: Wilfred Hildonen
Muutamanna päivänä meiđän saarheen tuli jotaki merkilistä.
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Mie en koskhaan päässy kohtaamhaan Tello-koiraa, mutta kuitenki mie kaippaan sitä. Se oli mamman koira ko mamma oli pieni.
Oktooperissa 1944 mamma häytyi jättäät Finmarkun. Se oli evakueerinki. Ihmiset lähätethiin laivoila etelhään, se oli paljon fiskuvenheitä ja issoi laivoi myötä pakkosiirtämisessä. Mamma ja sen peret haluthiin ottaat Tellon myötä laivale, mutta tyskäläiset jokka johđethiin Vookin evakueerinkkii, ei tykänheet niin hyvin elläimistä. Vaikka sotamiehet komenethiin koiran pois, mamma kuitenki sai sen tuođuksi sallaa laivale, ja koko matkan Tello oli piilossa Rutta-tätin falskiturkin alla. Net kuljethiin yhđessä, Tello ja Rutta-tätin turkki.
Vähän jälkhiin sođan mamman veli vahingossa pöräs piililä Tellon pääle. Se kuoli. Mutta oon kans ollu koira minkä mie olen kohđanu ja mitä mie kaippaan kaikkiin enniiten, ja se oon Rex. Iso ja siivo sääfferi millä elämänilo oli yhtä vahva ko sen turkki missä se juoksenteli ympäri, oli paksu ja hyvä. Kaikkiin koira oon mailman paras koira, mutta se ei ole tosi. Rex oli nimittäin mailman paras koira. Mamma ja muut luulthiin ette se oli peretkoira, mutta ei, Rex oli minun koira.
Les den norske versjonen av denne fortellingen: Verdens beste hund
Meilä oli kansa kissa minkä nimi oli Lizken. Sillä oli kaunis musta turkki ja siinä valkkeita, kreatiivissii piirustuksii. Se oli jo täysi ko meile tuli koiranpenikkä Rex, ja se kissa oli harvinaisen hyvänluontoinen. Mamma sanoi ette met pitäisimmä anttaat Lizkenille tortin, sillä se saattais kehrätä paljon lankkaa. Rex ja Lizken olthiin parhaat ystävät, ja mie kerkesin käyđä usheeman vuođen kouluu ennen ko ymmärsin ette meiđän elläinten välinen ystävyys oli jotaki epätavalista. Siksi että, sanothiin fröökynä ja muut, ette kissa ja koira oon niin ko kissa ja koira oon.
Muutamanna päivänä meiđän saarheen tuli jotaki merkilistä. Sen nimi oli pankapakko. Kukhaan muu ko piian meiđän kranni ei saarela ollu kuulukhaan semmoisesta. Kranni pani kläpit valjhaissiin heti ko net opithiin kävelemhään. Tarkoituksena hättiit onnettomuuksii, kranni sanoi, se näjet piti kläppii lyhykäisessä nuorassa jos het olthiin ulkona kävelemässä. Ja pitemässä nuorassa jos kläppi oli yksin ulkona haakissa.
Mamma sanoi ette mie häyđyn tasan pittäät Rexin pangassa sen aijan ko oli pantapakko. Se aika vuođesta kesti aivan liijan pitkän aikkaa, met Rexin kansa molemat ajattelima, mutta hän hoksas siihen kuitenki konstin. Konsti minkä Rex hoksas, oli ette hän taluttaa itte itteens.
Kaikki mitä mie piđin tehđä ko meinasimma lähteet ulos, oli näpsästä hyvinpiđetyn nahkaremmin kiini kaulapankhaan, Rex hommas lopun. Se piti remmii varroin suussa, käsilänkky keikkui nätisti Rexin suussa siinä ko lähđimä menehmään. Ei se ole hyvä sannoot kumpi käveli vieressä. Rex oli löytäny lajista reijän mistä mennä läpi, ja kaikki tykäthiin ette se oli hyvä niin. Ilman yhtä frouvaa mikä asui vähän kauvempanna meistä.
Ette daami oli vähän fiinemppää sorttii, se oli kyllä helppo ymmärttäät, senhän nyt kuulthiin kaikki ko se haukkui niin vistosti.
«Ja ei!»
Se oli se kärys frouva, yhtenä päivänä ko mie ja Rex olima kävelemässä talon alapuolela ja näjimä hänen tien toisela puolela.
«Mie jouđun sitte muistuttamhaan sinnuu ette se oon pankapakko!» se huusi tien yli. «Tet tarttetta pittäät tuon teiđän ison koiran pangassa!»
Mutta silloin, ylhäälä meiđän talossa, temmathiin köökinklasin auki. Mamma oli kuulu mitä frouva huusi.
«Rex se kulkkee tasan länkyssä ko oon pankapakko!» Mamma hengas puoliksi ulvos klasista, ja mie näjin ette mamman tummat kiharat tansathiin sen kihtunheitten muottoin eđessä. «Sen verran sie kyllä häyđyt ymmärttäät”, mamma huusi. Rex taluttaa itte ittensä! Niin ette anna sie hänen olla rauhassa!»
Silloin frouva vielä, viimisen kerran, silmi meitä, Rexii ja minnuu. Mie muistan ette Rex freistas vielä heilhauttaat hänttää daamin kylmän kattanon alla, sitte frouva puhatti halveksuuvasti, nosti nokan pysthöön ja painui tiehensä.
Viikko jälkhiin huhu kerkes meileki asti. Frouva oli käyny pulettian tykönä. Vaitelu hättääns ko semmoinen verenhimoinen hukka kulki vaphaana, keskelä pankapakkoo vijattomiitten porvariitten joukossa Larsjordala ja sielä päin. Pahhiiman sorttinen rikos. Mutta Vookin yli huhut lennethiin sama noppeesti ko kajavat, kaikin tieđethiin mitä lajinvarttii oli vastanu.
Sillä ko frouva purjetti sisäle, se heti häneltä kysythiin ette meinasko hän Rexii. Joo, frouva vastas, sen petoelläimen nimi oli Rex. Mutta siihen loppuiki kokonhansa esivalttoin myötämieli.
Rex, tiesi pulettia, oli oikhein vähän verenhimoinen. Mailman siivoin, sen tieđethiin kaikin. Justhiin niin, ja sen lisäksi, pulettiapäälikkö oli osoittannu sormela frouvaa, sanonu ette se oli paljon enämen syytä puhhuut muutaman vakavan sanan frouvan perheen jahtikoiran ympäri. Esivalloile oli tullu osin vakaviiki vaiteluita tämän kulkulaiskoiran pääle mikä aleti repi ittensä irti länkystä frouvan haakista ja riutui ympäri kaupunkkii. Missä se ei kyllä jahđanu riitiriekkoi eli muita villielläimiitä mutta kläppii.
Kaikin tieđethiin ette pulettia oli oikkeessa. Mie olin itte yksi niistä kläpiistä mitä se pahanilkinen jahtikoira vaani. Mutta minun kimpphuun se hyeena ei koskhaan tohtinu karistaat sillä ko Rex pasas pääle.
Muila kläpiila oli huonompi tuuri, net jouđuthiin semmoisten lasten rankaisutappoin uhriksi ko friski jahti, kaataminen, hamphaila nappailu ja «jäytäminen.» Jälkhiin vantthuut olthiin ko joku olis reijittänny net reijitysmasiinilla, ja siitä olthiin vanhiimet aivan eriliikaisen vihaiset.
Ei käy, frouva hyvä, muistelthiin huhut sen ympäri mitä pulettia oli vastanu, Rex se kyllä ossaa käyttäät ittensä. Niin ette sen sie piđät anttaat olla rauhassa. Frouva teki niin ko käskethiin eikä koskhaan jälkhiin vaitelu Rexin pääle.
Ei kuitenkhaan koskhaan mitä met mamman kansa kuulima.
Illustrasjon: Wilfred Hildonen
