Forfatteren ønsket seg dette vakre bildet til fortellingen sin. Vi ser fjorden i Kolvik, beliggende før man kommer til Trollholmsund og med utsikt mot Reinøya i Porsangerfjorden. (Foto: Almar Paulsen)

 

Til den kvenske skrivekonkurransen 2021-2022 kom det inn gode bidrag også på kvensk. Her presenterer vi første del av teksten «Matka takaisin», som oversatt betyr «reisen tilbake.»

 

Aili Eriksen

 

Aili Eriksen. (Foto: Privat)

Mie ajan omala piililä kotikylän läpitte. Samassa ko kylä oon takana näjen ette heti tullee toinen kylä vasthaan. Ko mie olen likelä näjen ette oon se sama paikka ko ennen, paitti ette oon vähemän rakenuksii. Kyllä tämä oli viekas! Mie kohotan kuitenki tyhä olkapäitä ja ajan etheenpäin. Sama tapattuu kolmanen kerran, mutta nyt kaikki pytingit oon poissa ja eđessä tie loppuu ja huomaan ette piiliavvaimet oon poissa! Mie olen ajanu minun kotipaikan lapsuutheen. Kaikki näyttää siltä niin ko minule oon muisteltu tahi niin ko mie olen nähny vanhoista kuvista.

Missä net piiliavvaimet oikhein oon? Ja nyt mie hiljestyn flyvhiin! Jossaki tullevaisuuđessa se lensi ilman minutta. Panakassa ei ole yhthään lentohaminaa. Sielä oon tyhä koivukoita ja riekon ja jäniksen anssoi. Mie kävelen polkkuu pitkin sillä aikkaa ko tuuli freistaa vaphauttaat hykset, ja se niin ko freistaa nostaat minunki ilmhaan. Maassa ja variksenmarjanvarvuissa oon semmoinen tietty mullan ja kuivan haiju, ja kans lämpö minkä saattaa tuntteet ko aurinko oon paistanu koko päivän. Tämä oon minun paikka. Minule se ette olla kvääni ei ole kiini siitä ette minula oon kväänipuku päälä ja heilutan kvääniflakkuu kväänipäivänä. Se oon tietenki hyvä ette net oon olemassa. Kuitenki minule kokemus oon enämen kiini siitä ette kävelä näissä maisemissa ja tuntteet ette mie kuulun tänne, vaikka täälä oon hyvät ja huonot puolet. Vaikka mie suljen silmät ja tieđän ette mailmassa oon paljon muitaki kaunhiita paikkoi, niin oon kuitenki tämän maiseman minkä mie tasan näjen.Maisema ei kyllä näytä sillä laila ko moni eteläläinen saattaa luula; ei täälä ole pystöi pahtoi joita isot paarot piiskathaan, niitten päät valkkeissa vahđissa. Tuo dramaattinen maisema ei ole olemassakhaan. Minun kotipaikassa jääkauđen jäät oon silittänheet kaikki vaarat ja pahđat ymmyräisiksi.  Ja oon mettä, mutta semmoinen missä puut ei kassuu isoiksi ja missä taivhaan kaikki vuođenaikkoin nävöt nävythään niin pimmeissä ko kans valoisissaki aijoissa.Mukan takana mie näjen huonheen. En ole koskhaan nähny sitä, mutta se oon kuitenki opas. Mie menen porthaita ylös ja sisäle porstuusseen, ko ovi ei ole lukuttu. Osa lomista oon sisutettu niin ko mie muistan ette pruukathiin olla 90-luvula: siinä oon paljon vaaleita puumööpeliitä ja kirkkhaita färrii, ja kuvissa kaikila oon isot kiharat hykset ja isot prillat. Toiset lomat oon mööpleerätty niin ko minun vanhan täđin tykönä. Tuola oon toolit mikkä vanha setä itte oli nikkaroinu niistä puurästistä mikkä jäi tyskäläisiltä. Seinälä ei ole muita kuvvii ko se minkä oli otettu ilmasta helikopterista. Sen vieressä henkkaa kuninkhaan ja kuningattaren hääkuva. Sielä täälä oon joitaki almanakkoi, saarnoi ja kuvvii mikkä oon leikattu ulos kalenterista. Nurkassa oon rukki.

Täti istuu tavalisessa nojaamatoolissa uunin rannassa köökissä. Hän oon lukemassa jotaki postillaa ja oon justhiin samannäköinen ko silloin. Kukkimainen hamet, vaaleensininen kuđottu takki päälä, ja kaikki valttaavat pitkät paksut hykset kammattu ylös ja solmittu takapuolela.

– Jaha, sie se olet. Noh millalla mennee koulussa?

Äänestä mie kuulen heti ette hän oon iloinen.

Mie sanon tyhä:

– Se oon yli kymmenen vuotta aikkaa ette mie kerkisin koulusta. Nyt hän kattoo ylös. – Sinula alkkaa olla ikä. Aika se mennee etheenpäin ja met sen kans! Istu nyt ja laula minule. Nyt mie tieđän ette tämä häyttyy olla uni, ko minun oikkee täti ei koskhaan puhunu ommaa äiđinkieltä minule.

Mie istun hänen vierheen ja laulan koko Ingen er så trygg i fare, Jesus styr du mine tanker ja koko uskontunnustuksen norjaksi. Mie muistan kans kunka pitkävetoista tämä saattoi olla ko olin pieni ja täti halus veisata virssii ja lukkeet kaikkii saarnoi. Hän niin ko unheetti aijan, ja hän olis saattanu pittäät monta tiimaa siihen, ja pienele lapsele tyhä yksi tiima oon ikuisuus. Nyt mie tekisin kohta mitä vain siihen ette mie saisin kaikki net hetket takaisin.

– Jeesus styyyr duu minee tankkeer… hän alkkaa korkkeela äänelä ja venyttää jokhaista loppunuottii vähäsen. Kuitenki hällä oon hyvä mieli. Mie freistaan kyssyyt häneltä:

– Kuule täti, mitä identtiteetti merkittee sinule?

Täti kattoo minnuu kyssyyvästi.

– Mitä sie meinaat?

– Mitä sannaa sie piät sinusta ittestä? Oletko sie lappalainen, suomalainen tahi jotaki muuta?Täti pannee saarnakirjan takaisin hyllhyyn.

– Minula oli kyllä muuta tekemistä ko hunteerata tuommaissii kysymyksii! Jos ihminen ajattelee tuommaissii niin hällä oon piian liian vähän tekemistä. Emmä pitänheet sitä identiteetti-sannaakhaan. Se kekkä olema oli niin ittestä selvä. Sitte kans s´oli sillä laila ette se ei ollu tarvetta semmoisheen sanhaan, ko s´oli kuitenki niin ette meitä oli enämen ko ruijalaissii. Ruijalaiset olthiin tyhä lensmanni, pappi ja hiljemin opettaajat. Semmoinen sana mitä pittäät ittestä, sitä tarvithaan tyhä, jos mennee pois kylästä ja se pittää selittäät mistä oon tullu.

Mie kysyn nyt viimen sen ison vaikkeen kysymyksen:

– Miksi sie et puhunu sinun ommaa kieltä minule?

Hän kattoo minnuu, niin ko vastaus olis ittestä selvä. – Mie ajattelin ette sie pärjäisit paremin Ruijassa, jos sie oppisit ruijaa, ei niin ko mie. Mie olen tasan joutunu taistelemhaan ruijan kielen kans, ja kaikki oli tasan vaikkee ko piti sannoot jotaki ruijaksi ja pärjätä paperitöissä. Ei s´ollu hirveen sommaakhaan ko yläklassin ihmiset puhuthiin minule niin ko mie olisin tyhmä siksi ette en saattanu kieltä. Kans se oli sillä laila ette sen tähđen ko kohta met kaikki puhuima huonosti ruijaa, s´oli tietenki enämen tarvetta pittäät niitä ruijan sannoi mitä met saatoima.

– Se oon vähän ko engelskan kans nyt, mie lissään.

– Piian, joo.

Voi täti, mie toivoisin ette meilä olis ollu justhiin tämmöinen keskustelu silloin. Jälkhiin mie en saata muuta ko arvata vastaukset.

Mie kuulen ette ovikello rinkkaa. Täti mennee aukaisemhaan oven, ja mie alan tutkiit lommii tarkemin. Porstuusta kuuluu:

– Noh ilttaa ja Jumalan rauhaa! Aijotko sie kaffii?

Het kaulailhaan toinen toista. Vierhaat menhään tuphaan ja täti mennee köökhiin ja nouttaa kaffii, vähän teekakkoo ja kaffijuustoo.

Samhaan aikhaan yksi lapsi tullee kothiin koulusta, pannee koulusäkin fasthaan paikkhaan peilin alle, ottaa suomenkielisen häftin mikkä oon alimala hyllylä ja mennee omhaan lomhaan. Hän lukkee häftin tekstit äänheen. Se oon selvä ette hän oon justhiin oppinu tavamhaan sanat, eikä ole vielä oppinu mikä pukstaavi vastaa mitäki ääntä suomeksi. Innostunheena lapsi tavvaa tekstin läpitte ymmärtämättä paljoo siitä mitä oon lukenu, mutta ei se haittaa. Tärkkeintä oon se ette ossaa nyt lukkeet. Pikkulapsi ei kyllä pölkkää mithään eikä perusta ette oon olemassa kaasuksiita tahi ette niitä oon noin viisitoista. Hän tyhä hyppii assiissiin siksi ette se oon soma ja ittensä selvä ette halluu oppiit kieltä. Se oon niin ko uuđen mailman oon aukaistu, ja se oon jännittäävä tutkiit mitä kaikkii löyttyy kirjahyllyistä.

Kop, kop. Joku koputtaa ovvee joka kuitenki oon ravola. Toinen nepu eli pikkuserkku tullee kans lomhaan.

– Hei, gjør du finskleksene mine?

Hän nauraa ja istuu sitte alas. Jostaki syystä hän oon ensimäinen joka puhhuu norjaa tässä unessa, vaikka hän oikkeessa elämässä oli ollu suomen kursiila. Yhđessä het lujethaan kuvaraittoo eli sarjakuvvaa sanakirjan avula. Mutta sitte telefuuni yhtäkkii rinkkaa ja pikkuserkku mennee kanghiin. Mie astun sisäle lomhaan. Lapsi kattoo yllättynheesti minnuu. Mie sanon hälle:

– Oletko sie kvääni?

– Joo, mie olen, vastaa lapsi. – Oonko assiita mitä häyttyy saattaat silloin ko oon kvääni? – Se oon kyllä kieli, pikkulapsi vastaa vakavasti. Sitte oon niin ko hän yhtäkkii hoksaa jotaki. – Sie puhut kieltä minun kans! Mie toivoisin ette täti ja muut puhuittais minule omala kielelä!Hän melkhein itkee.

– Joo, mie muistan – tahi mie tiän ette tämä oon iso assii sinule, mie vastaan.

Lapsi kattoo pikkuisen epäluuloisesti minnuu.

– Oletko sie varma siitä ette sie et ala yhtäkkii puhumhaan norjaa?

– Mie luppaan sen. Kuule, emmä puhu norjaa! Muutoin, miksi sie et istu tuvassa sinun täđin kans?– Hänelä oon nyt vierhaita. Mie halluun tietenki olla myötä ja kuunela, ko se oon tyhä silloin ette hän puhhuu ommaa kieltä. Mutta het piethään niin paljon sannoi mitä en saata, eikä het selitetä mitä net meinathaan tahi kekkä oon net kaikki ihmiset mistä het puhuthaan. Se oon niin ko het markeerathaan ette net assiit ei ole meinattu minule … Luulhaanko het ette mie olen tyhmä? Kyllä mie ymmärän ette heän oma kieli oon enämen tärkkee heile ko norja. Miksi mie en saa olla myötä?

Lapsi alkkaa itkemhään.

– Rauhoitu. Mie olen tässä, mie sanon.

– Ja muut lapset ei ole intresseeranheet tästä. Koko koulu perustaa tyhä Britney Spearsista! Se oon selvä ette lapsi oon frustreerannu. Mie katton häntä säälilä.

– Sinun täti ei tiä ette sie ymmärät assiin sillä laila ette hällä oon niin ko salainen klubi mihin kläpile ei ole päässyy. Hän halluu tyhä puhhuut menheistä aijoista niitten ihmisten kans jokka kans olthiin paikala silloin. Sie ja klassilaiset puhuthaan sikkaristi samala laila koulusta ja assiista mikkä oon sielä. Sinun täti ajattelee tyhä ette hän anttaa sinule paremat maholisuuet pärjätä siinä maassa missä tet asutta. Mitä koskee sinun klassilaissii, niin het varmasti kans tulhaan ymmärtämhään joskus 20 vuoen päästä ko heile piian tullee ikäkriisi.

Mie istun lapsen vierheen. – Toinen assii. Koko engelskankielinen musikkimailma ei ole Britney Spears. Usko minnuu, nousu vuona oon jotaki muuta mikä oon uutta. Sie tiät ette noin kymmenen vuoen päästä se tullee olemhaan enämen tavalista ette sinun ikäiset lapset ja nuoret oon intresseeranheet näistä assiista? Justhiin se tullee olemhaan trendi.

– Oikheesti? hän kyssyy isoila silmilä.

– Oikheesti.

Sitte mie vinkkaan lapsile ennen ko menen ulos lomasta. Yhtäkkii mie hoksaan ette piian se olis hyvä idea kyssyyt häneltä, jos hän oon nähny piiliavvaimiita, ja käänyn takaisin. Mutta mie huomaan ette nyt loma oon muuttunu eikä kläppii nävy misthään. Sen sijhaan keskelä lommaa oon trapun pää. Hämmästynheenä mie huomaan ette toinen pää olestuu keskelä kuvvaa joka henkkaa seinälä. Raami oon kultainen ja korreesti tehty. Kuvassa oon … minun piiliavvaimet! Mie menen likemäksi ja näjen ette avvaimet ei ole malattu, mutta net oon niin ko klasiruuđun takana. Mie aukaisen klasin raamin varovaisesti, mutta takana ei ole avvaimiita mutta ahđas tunneli.

(Jatkuu ensi kerralla…)