Matka takaisin, osa 2

Aili Eriksen

Aili M. Eriksen. (Foto: Privat)

Menen pienen tunnelin sisäle, ja konttaan etheenpäin niin hyvin ko pimmeessä saattaa. Mie näjen nävön eđessä, ja tulen ulos ja huomaan ette olin ollu jäniksen reijässä. Kaukana mie näjen ilmapallon joka leijuu ilmassa meren pinnan ylitte. Se heiluu vähän tuulessa. Sen narun päähän oon siđottu … piiliavvaimet! Mie laukon sen pörhään, mutta en sauta sitä. Mie olestun ja katton ympäri. Olen samassa alassa, mutta mie näjen ette maisema oon taas muuttunu. Mie näjen ette pikkutytär kattoo jotakuta pörhään, ja kuulen ette jossaki likelä lapset huuđethaan ja naurethaan.

– Mie olen Piera-Martin tyär ja mie olen syntyny täälä! tytär sannoo.

– Se oon selvä ette sie olet jonku tyär. Sanotko sie ette olet suomalainen, lappalainen tahi ruijalainen?

– En piä yhtäkhään niitä sannoi. Se oon meiđän ihmiset ja mie kuulun heiđän roikkhaan. Jokku puhuthaan suomee, jokku lapin kieltä ja sitte tietenki rikkhaat ihmiset puhuthaan ruijaa. Se mistä paikasta joku tullee ei ole niin tärkkeetä. Tärkkeintä oon ette se ihminen pystyy tekemhään työtä.

Mie jatkaan:

–Mitä ajattelet työstä?

– Mie en ole ajatellu sitä niin nuukasti, mie tehen sitä vain siksi ette oon pakko. Se häyttyy tietenki syöđä ja olla lämpimiitä vaattheita.

Se näyttää siltä ette hän ajattelee mennä kammhiin joka oon likelä. Mie kysyn suorhaan:

– Kunka se saattaa tullevaisuuessa säilyttäät semmoisen kulttuurin ja kielen, joka oon siottu mennheisyyen elämänkeinhoin?

Yhtäkkii pikkutytär käänttyy minule ja hän vähän vanhenee ko vastaa:

– Meile kysymys ei ole se ette säilyttäät kielen tahi kulttuurin. Meile kaikki oon kiini siitä ette selvitä päivästä päivhään, ja ette tasan oon tarpheeksi ruokkaa ja kaikkee muuta mitä tarvittee. Pikkusisar ei selviny viimi vuona, ja tänä vuona äiti lähättää pikkuveljen sukulaisten tykö, ko ruokkaa ei riitä kaikile. Met syömä hylkheen rassuu ja syyrykallaa. Met kaikki halluuma paremphaan elämhään, ko kaikki mikä meilä oon, se oon tasan huonompi. Kenelä olis halu säilyttäät mithään?

– Minula olis, mie lissään.

Tytär puđistaa päätä.

– Sie et selvästi ole täältä pois. Emmäkä met tieđä millä laila aijat tultais muuttumhaan, ette joskus se tullee olemhaan toisinpäin ko nyt.

– Perustattako tet omasta kielestä?

– Tietenki met perustamma, ja tietenki joku saattaa olla sitä mieltä ette tuo ja tuo ihminen puhhuu hyvin eli huonosti. Mutta kaikki puhuthaan kuitenki sillä laila mihin itte oon harjaintunnu.

Mie kuulen heti ette tytär oon nyt sanonu kaikkii mitä ajattelee, ja hän muuttuu taas pieneksi lapseksi. Vaikka mie tieđän ette se oon selvä ette kaikki oon kerran olheet pienet, se oon kuitenki viekas nähđä täđin pikku piikana ko mie olen tyhä tuntenu hänen vanhana vaimona. Kuulen ylhäältä kovat pammaukset, ja kohta varsin se alkkaa satamhaan. Hoksaan ette nyt pittää itteki mennä suojhaan ja menen pienheen luolhaan. Aika täälä mennee toisela tahđila ko olen harjaintunnu.

Mie kävelen alas kohta fieruuta, yli ruuhopounuin ja kiviaittoin, ja sitte pahtoi pitkin. Sielä täälä näjen heti ette se tullee olemhaan paljon hilloi hiljemin. Mie istun johonki kiven pääle ja katton mertä ja keskiyöaurinkkoo mikä ei laske. Istun nyt samassa korkkeemassa kohđassa missä oon sanottu ette äiji pruukkas kattoot minkälainen sää oli merelä ja mihin paikkhoin kairot lennethiin. Eđessä oon meri, mutta kans kalapruukit ja vajat mikkä olthiin ennen sottaa. Muuluu ei ole vielä rakenettu mikä anttaa vuonole vähän toisen haamun ko nykyaijassa. Mie näjen ison puun rangan mikä oon tormissa riutunu ylös rannale. Sen ranka oon selvästi tuulen ja muun sään vääntymänä, mutta kuitenki kans se oon jollaki tavala kaunis, ja se suojaa uuđet puuntaimenet.

Ko kattoo kotikyllää eri aikhaan, se oon niin ko se olis eri paikka. Sota ja kaikki muut muutokset tapatuthiin niin hopusti ette se oon niin ko mie ja täti olema kasunheet ylös vähän eri mailmassa. Täti ei ollu kiinostunnu identiteetistä, ei vanhana vaimona, ravhaana eikä pikkupiikana, ei ainakhaan samala laila ko minun sukupolven ihmiset. Usseet assiit mikkä hänele oli pakko tehđä, net tehemä nykyaijassa ushein soman eli niin sanotun rekreasuunin tähđen, esimerkiksi rattastaminen, kalanpyytö ja jahti. Ja se häyttyy ushein olla lupa ja tyyrhiit neuvot siihen. Eli met tehemä joitaki sammoi assiita, mutta eri syystä. Identiteetti oli täđile vähän niin ko hengittäminen. Hän perusti siitä omala tavala, mutta ko se oli koko aijan myötä kaikissa mitä hän teki, hän ei tarvinu ajatella sitä tahi markeerata sitä eriksheen. Oonko nykyihminen niin kaukana omista juurista ette se ei ennää tieđä kuka oon? Tradisuunit ja kaikki ei ennää ole normaali ja ittestä selvä osa arkielämää. Elämä saattaa helposti pyöriit etheenpäin ilman niitä, jos ei vasiten valitte ette net oon myötä, eli se häyttyy kävelä vähän virttaa vasthaan.

Mie taas olen tietenki enämen kiinostunu identiteetiistä, piian justhiin sen tähđen ette sain vähemän omasta kielestä ja kulttuurista ko eđeliset sukupolvet. Minun vanha täti taas piian kaipas justhiin semmoissii assiita mitä hän ei saattanu niin hyvin, ko kirjoittamista, lukemista ja norjan kieltä. Oonko se niin ette jokhainen kaippaa jotaki mitä hällä ittelä ei ole? Täti kasus ylös sillä tavala ette piti kohta alusta saakka auttaat kotona, ko ei muutoin pärjätty. Ja usseet sukupolvet asuthiin saman katon alla. Sen sijhaan ko mie kasuin ylös, niin peretelämä ja samfynni muutoinki oli järjestetty toisela tavala. Isovanhiimet ja vanhat sukulaiset ei ylheensä ennää asuta heiđän lasten ja lapsenlasten tykönä. Lapset oon lastentarhaassa ja koulussa, ja silloin opetethaan lukemista, kirjoittamista ja assiita Norjan samfynnista. Olisko mahđolista saađa molemat? Eli saađa sekä sen ette tullee toimheen tässä maassa, ja ette tässä aijassa oppiit ommaa kieltä ja kulttuurii?

Se oon kyllä vaikkee olla ihailematta täđin sukupolvee, joka oli harjaintunnu työtelemhään lapsuuđesta saakka, joka koki sođan ja evakkueraamisen aikkaa, selvithiin siitä ja rakenethiin kaiken uuđesti alusta saakka. Oonko se niin ette ihailemma mennyttä aikkaa? Emmä tieđä justhiin minkälaista oli elläät silloin. Oonko se kans niin ette muistama tyhä rakkhaita ihmissii siitä aijasta, ja unheetamma sen ette het olthiin kans tyhä ihmiset? Ihmiset joila oli omat huolet ja epävarmuuđet. Vaikka täti oli seppä omassa kielessä ja kulttuurissa, hän ei nähny niitten arvoo.

Täđilä ei piian ollu tarvetta pittäät sannaa omasta ittestä, mutta siinä aijassa missä mie elän saatama piian tarvita sitä, ko oletus oon ette identiteetti se oon sama ko ensimäinen kieli ja maa missä oon kasunu ylös. Ainua poikkeus tästä oon piian ihonfäri ja oma nimi. Eli jos norja oon äiđinkieli ja sie olet asunu lapsuuđen aikana Norjassa, niin kaikki sanothaan ette sie olet norjalainen. Se oon niin ko valmis loova joka sulkkee pois kaiken muun.

Mie huomaan ette istun kylmän kiven pääle, mutta yhtäkkii … Näjen ette minun eđessä oon fankileiri, ja menen punkkerin sisäle. Mie olen takaisin siinä huonheessa missä olin, eli olen tuvassa, ja sielä oon nyt lapsi ja täti. Täđilä oon huivi päässä ja iso sininen takki päälä.

– Kuule täti, mie olin tanssissa tääppä koulun jälkhiin, lapsi sannoo iloisesti.

Täđin ilmheestä näkkyy heti ette hän ei tykkää siitä.

– Sie et mishään nimessä saa mennä sinne, tanssi oon synti!

Lapsi kattoo häntä, eikä ymmärä mitä oon tehny väärin. Kaiken tämän mie katton niin ko kärpänen seinälä. Jälkhiin mie olen ushein ajatellu ette ”tanssi” ei varmasti tarkoittannu hänele sammaa ko minule silloin. Piian se olis auttanu jos mie olisin muistelu vähän sen ympäri millainen tapattuma se oli, ette siinä oli tyhä tyttäriitä, kaikki tanssithiin niin ko yhtenä rivinä ja ette se oli niin ko ”gymnastikki” musikin tahđissa.

Sitte täti kattoo suorhaan minnuu, enkä ennää ole kärpänen seinälä.

– Saanko minun kauppaamalistan? hän sannoo minule eikä pikkulapsele. Panen käđen plakkarihiin, ja sielä oon …  täđin kauppaamalista!

– Tässä kauppaamalista, mie sanon hälle.

– Hyvä, hän tyhä vastaa. Hän ja pikkulapsi menhään tavalisele kauppaamamukale. Het menhään Mega-kaupphaan ja ko het tulhaan ulos het kannethaan issoi pussii.

– Pieni hetki, täti sannoo ja mennee yhtäkkii kioskhiin. Ko hän tullee ulos hän anttaa lapsele yhđen paketin Pokémon-korttii. Lapsi kattoskelee häntä suu auki, niin ko hän olis puđonu kuusta. Eikä lapsi heti ymmärä mitä oon saanu.

– Kiitos eli takk, hän lopuksi mumissee.

Tämänki mie muistan hyvin. Tavalisesti täti sanoi ette: ”Korttiin pellaaminen oon synti”. Se ei ollu ushein mutta oli olemassa tämmöissii hetkii, ko hän itte toimii ommii reekeliitä vasthaan.

Mie näjen nyt ette huonet oon muuttunu. Sen oon visshiin nyt renoveerattu, vaikka siinä oon vieläki jotaki vanhaasta ja uuđestaki aijasta. Kaikki sukulaiset ja ihmiset kekkä koskhaan olen tuntenu seisothaan siinä. Siinä oon ovi jonka ylitte hengathaan kartiinit. Täti tullee praatimhaan minule.

– Noh, oletko sie yhthään viisastunnu sinun identtiteettihommista? Sie olet nyt usheesti kysyny minulta mitä mieltä mie olen siitä, mutta mitä mieltä sie nyt itte olet?

Hän tyhä nauraa.

– Sie taisit taas unheettaat avvaimet. Montako kerttaa mie olen sanonu ette sie häyđyt ottaat paremin vaarin sinun neuvoista!

Sitte hän anttaa minule … piiliavvaimet! Net oon vishiin olheet hänelä kohta koko aijan.

– Mutta missä oon nyt piili?

Täti aukaissee kartiinit, ja sielä seissoo … minun piili. Valvheila mie ajan takaisin tullevaisuutheen, ja tie jatkuu eđessä. Silloin mie hunteeraan:

Oonko se niin ette fangittaat menheisyyttä oon niin ko heittäät hiettaa ilmhaan ja freistata saađa sen kiini sormila? Se saapi piian joitaki hietasilmii kiini, piian enämen jos sinula oon siivilä, mutta ei koskhaan kaikkee. Oonko se sitte parempi valita enämen tietoisesti? Ja mikkä oon net assiit jokka halluuma myötä tullevaisuutheen?