Piirustus: Wilfred Hildonen
«Tuo hiivatun pyörälastaaja», met sanoima ja panima päät yhtheen ja keitimä tuskulakkiin alla kokhoon jääkylmii plaanoi.
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Raavhaat ushein huuđethiin meile Vookin kläpiile ette met olima tielä ko tierasimma. Erinomatten ko pyyhälsimmä sparkkiraiđossa Storgatan yli eli suljima Övergatan sykkeliitten kansa.
Mer kläpit olima muuta mieltä. Raavhaat olthiin tielä, meiđän mielestä, ja mie muistan usheita taphauksii missä erimielisyys johti riithaan. Taphauksii ko met kläpit aloima vastatoimheen.
«Nyt se kyllä oon nokko. Nyt met streikkaama», met silloin sanoima, streikkitahto oli huipussa, oli sitte pimmeeaika eli keskiyönaurinko, se raavhaat saatethiin mennä rajan yli, oli rajan veđetty santhaan eli lumheen.
Niin ko silloin 80-luvun alussa ko paikan tyyräinmaafia tunsi ette nyt oon nokko. Ko pyörälastaaja seuraavan kerran tulis kaivamhaan pois lumiläjän, se läjjää puolustettais, met päätimä. Kynsin hamphain, sanoima, ja toivoima ette paikan vihaissiimat kajavat ja kissat tultais meile avuksi.
«Tuo hiivatun pyörälastaaja», met sanoima ja panima päät yhtheen ja keitimä tuskulakkiin alla kokhoon jääkylmii plaanoi. Nyt pyörälastaaja sais löyttäät muuta haukeltavvaa ko meiđän mestarivärkin eli paikan huvitusparkin minkä sisälä oli luolii ja liukupaanoi ja vaikka mitä.
Her er fortellingen på norsk: Vi streiker
Met olima viiđestä kahđeksheen ikhäiset ja olima TV:stä nähnheet kunka sen piti tehđä. Met näjimä haaskoisen kytkyinroikan huutamassa «Antakaa joen ellää», plus synkkii poliisimiehii jokka tulthiin valtavan laivan kansa viskaamhaan väkkee häkkhiin. Siitä syntyi meiđän oma taisteluhuuto. Se oli kylmä marsikuun lauvantaiaamu, nousima varhain ylös ja seisoima lumiläjän vieressä Larsjordala ja harjoittelima:
«Antakaa meän lumiläjän ellää», met harjoittelima, monta kerttaa pörätysten. Met olima laittanheet kytkyinroikan ja huusima eriliikaisen kovvaa ko joku raahvaista tohti kävelä siutte.
Meiltä vailui kettinkkii, mutta meilä oli köyttä. Köyttä saima lainata lumiläjän likkiimältä krannilta, nuorelta mieheltä joka sanoi ette se kyllä pasas ette Vookin kläpit perustethiin politikista ko tyhä hän ei tarvinu muuta ko spandeerata muutaman palaisen köyttä. Niin, ja se ette jos meilä meni köysi solmheen emmäkä meinanheet päästä irti, eli jos kytkyinroikalta lakkas veri kiertämästä ja jos meni niin hullusti ette joku sattui hirttämhään ittensä, se met emmä pitäis reppiit naamaa eikä juoruta hänen pääle. Nuori mies antoi meile köyđen ja löi vielä lissää löylyy kiukhaale. Yllytti meitä puhumalla kunka väärin se oli ette armoton suuryhtheiskunta kerta toisen pörästä hävitti meiđän kläppiin elämäntyön. Se selitti meile senkin mikä peilikuvaero oon umpisolmen ja merimiessolmen välilä. Molemat oon sama kevveet laittaat, se selitti, erona tyhä se ette toinen oon mailman värriin solmi ja toinen mailman paras solmi.
Niin met sitte solmima mailman parhaat merimiessolmet ja kytkimä ittemä yhtheen lumiläjän pääle, valhmiina vakavhaan siviilitottelemattomuutheen. Pitkin päivää met kansa nälkästreikkasimma. Erinomatten se kläppi joka jäi vahthiin siksi ko muut laukothiin kotia syöhmään keskipäivää. Varhemista vahingoista viisastunheena met annoima lauvantaikylästelyitten ja TV:n kattomisen olla, kiitimä tyhä hopusti ruvasta ja juoksima takaisin. Sielä kokkoonuima koko joukko lumiläjän pääle. Tuona lauvantaina raavhaat piđethiin klasit kiini, niin kiljuuvan väkevä oli meiđän kläppiin yhtheinen tahto.
Lujana met istuima lumiläjän päälä niin ko pynttinauha joulupuun oksila. Meilä ei ollu soittoi, mutta niitten sijhaan met nostima ylös meiđän hanlampat ja kynttilät ja lauloima. Korkkeeaktuellissii taistelulaului niin ko Souđa souđa kalamatalalle, Epälykylinen mies, Kuka pystyy soutamhaan ilman airoitta ja Meissä kaikissa assuu smurfi, ko tyhä ottaa pois ulkokuoren.
Illala saapui pyörälastaaja. Se tainari. Ilman se luuli ette met kläpit olima kotona ja kattoima lasten-tv:tä. Ajatteli sikkaristi ette lauvantaina puoli kuuđelta illala se oli paras tila olla tuhohommissa vijattommii kläppii vasthaan. Salakavala yllätystemppu millä luuli saavansa tuhotuksi kaupungin paljoin kläppiin tulleevaisuusplaanat. Met kuulima sen ennen ko se havaitti meiđät.
Se otti kovala melulla kaartheen Brus Olafin vieressä ennen ko ilmeni Grand hotelin takkaa ja tuli humppas likemäksi. Met huusima taisteluhuuttoo mitä olima harjoitelheet koko päivän.
«Antakaa meän lumiläjän ellää», met huusima. «Antakaa meän lumiläjän ellää.»
Met heiluttelima lamppui köysi keskipaikan ympäri ja tiukasti yhđessä. Olima met varheminki freistanheet vastustaat pyörälastaajaa kieltymällä siirtymästä lumiläjän päältä, mutta niitä toimii ei kyllä saattanu verrata näihin meiđän uussiin toimhiin. Mutta vaikka met sinä päivänä olima vielä kohta pienet, se meitä oli ekstra paljon.
Pyörälastaaja teki äkkijarrotuksen lumiläjän etheen, hurina muuttui epävarmaksi ja sitte se hermostui. Kuljettaaja kihđutti motorii, nosti ja laski lastilappiita ja juuri niin ko hyppeli kohđen lumiläjjää. Met nousima seisomhaan ja karjuima niin kovvaa ko pystyimä, taivhaanvalkkeet ja tähđet olthiin meile tođistaajana, met olima täysin kyllääntynheet pyörälastaahjiin ja muihin epäreihluin raavhaankuvatukshiin. Met kielyimä siirtymästä.
Jälkhiin ison joukon jonkulaissii gassaa-pääle-uhkauksii pyörälastaaja laski lastilappiin ja lähti pettynheenä menehmään. Katos korvat luimussa näkösiltä Grandin siutte ja oli poissa. Met olima voittahneet.
Slloin alkoi juhliminen. Met riemuittimma ja hyppelimmä ja kierittelimä onnesta yhtenä takkuna alas lumiläjältä. Irroitimma köyđet ja veimä net takaisin krannile joka nauroi ja itki ja kiitti meitä pareman lauvantaihuvituksen eđestä mitä hänelä oli ollu pitkhään aikhaan.
Maanantaiyönä meiđän lumiläjän panthiin hengiltä. Yön pimmeyđessä ahnheet lastilaappiin haukat, aamula ko menin kouhluun, törmä oli demonstratiivisesti pantu putipuhthaaksi lumesta. Surkkee näky.
Kuitenki met Vookin kläpit kuljima sölkä suorempanna jälkhiin sen lauvantain ko olima pääsheet näyttämhään siviilitottelemattomuutta. Meiđän lumiläjä oli saanu elläät vähäisen kauvemin, met olima oppihneet ette pienetki oon väkevät yhđessä.
(Tarina jatkuu ensi kerralla…)
