Skal du til Finnskogen i sommer? Bli kjent med de finske stedsnavnene! Tuula Eskeland samlet finske stedsnavn i Finnskogen i perioden 1969-1986 og skrev doktoravhandlinga «Fra Diggasborrå til Diggasbekken – Finske stedsnavn på de norske finnskogene» i 1994. Der skrives navnene på norsk skrivemåte. Men folk i Finnskogen vil bruke de finske stedsnavnene og lage nye selv om de ikke alltid forstår hva ordene betyr.

Tuula Eskeland kirjoitti tohtorinväitöskirjan «Fra Diggasborrå til Diggasbekken – Finske stedsnavn på de norske finnskogene» Mettä-Suomen paikannimistä vuona 1994. Mettä-Suomen paikannimet kirjoitethaan ruijan ortografian jälkhiin eikä se ole aina helppo tiettäät mikä sana oon tavustalla. Uusiaki nimmii oon tehty, sillä paikannimet oon tärkkee identiteettimarkkööri.

Jos missä niin Norjan suomalaismetsissä suomenkieliset paikannimet ovat varsinainen paikan muisti. Ja historiasta muistuttaja. Alueen suomen kieli on käyttökielenä kuollut, mutta se on säilynyt nimissä.

Liisa Koivulehto

Suomenkieliset paikannimet ovat yksi suomalaismetsien kulttuurillisen ominaislaadun ja yhteenkuuluvuuden elementti. Tuula Eskeland väitteli toukokuussa 1995 tohtoriksi suomalaismetsien suomenkielisistä paikannimistä. Lähes 300-sivuisesta väitöskirjasta tuli heti bestselleri: sen halusivat kaikki, jotka olivat vuosien varrella ihmetelleet «kummallisten» nimien alkuperää ja merkitystä. Ensi kerran suuri yleisö saattoi tutustua suomalaismetsien paikannimiin systemaattisesti esitettynä.
– Väitöskirjaa ei ole vieläkään saatu painetuksi kirjana, mutta paperiversiota on kyllä edelleen saatavana Gruetunetin museosta, Birger Nesholenilta, Tuula mainostaa.

1568 nimeä
Tuula Eskeland aloitti työn jo vuosina 1969-70, jolloin hän nuorena Helsingin yliopiston opiskelijana keräsi Norjan suomalaismetsien paikannimiä ja teki niistä gradun. Vuonna 1986 hän täydensi ja syvensi työtä. Aineistossa on kaikkiaan 1568 nimeä.
Kirjallisen aineiston lisäksi hänellä oli 101 informanttia, vuosikymmeniä metsiä ristiin ja rastiin kulkeneita, jotka tunsivat vesistöt (lammet, purot, salmet, kosket, niemet, lahdet, suvannot), suot, norot; harjut, mäet, kukkulat, kalliot; pellot, niityt; ahot, kasket, palot, rasit, raiviot…

Nimiä on kirjattu jo satoja vuosia eri yhteyksissä, mutta kirjureista vain harva on osannut suomea. Siksi on joskus vaikea tietää mikä on sanan alkuperä. Esim «kallio» kirjoitetaan sekä «gal» etta «galliå», mutta ei voida tietää mikä on esim. Nårinanså -nimisen suon alkuosa. Garabeldo on luultavasti kaurapelto, mutta Garrahå? Kaura- vai karhuaho?

Tieteellisenä tavoitteena oli kuvata ja analysoida Norjan suomalaismetsien paikannimiä ja selvittää ovatko nimet Norjassa syntyneitä omaperäisiä vai Savosta tuotuja nimiä. Jos ne olivat uusia, niin miten ne poikkesivat vanhoista nimistä? Mitkä vanhat piirteet mahdollisesti olivat siirtyneet Norjaan? Miten norjalainen kieliympäristö on vaikuttanut nimistöön? Mitkä nimet ja nimityypit ovat kadonneet ja mitkä säilyneet?
Hän vertasi suomalaismetsien nimiä vanhan Suur-Rautalammin pitäjän paikannimistöön kolmen nykyisen kunnan alueella (Hankasalmi, Kivijärvi ja Rautalampi).

Oman näköisensä alue
Eskeland huomasi, että suomalaismetsien paikannimissä on paljon sukunimiä, kun taas Hankasalmen, Kivijärven ja Rautalammin nimistössä niitä oli vähän.
Myös kaskenpolttoon liittyviä paikannimiä oli suomalaismetsissä paljon enemmän kuin Hankasalmen, Kivijärven ja Rautalammin kuntien nimistössä. Eskelandin aineistossa niitä oli suomalaismetsissä 176 eli 11,2 prosenttia, mutta lähtöalueella vain 3,5 prosenttia.
– Tämä kertoo siitä että lähtöalueella Suomessa kieli muuttui jatkuvasti, kun taas suomalaismetsissä vanhat piirteet ovat säilyneet. Joitain kaskenpolton ensivaiheisiin liittyviä nimiä, esim. huuhta, huhta, kaski, murto, raisio, ravio ei lähtöalueelta löydy enää juuri ollenkaan,mutta suomalaismetsistä niitä löytyi useampia kutakin, joitain runsaastikin. Siellähän kaskenpolttokin säilyi pitempään, Eskeland selittää.

Norjalainen kieliympäristö on muuttanut sanojen kirjoitusasua monella tavalla. Kirjaimista k/p/t on tietysti tullut Norjassa g/b/d (kettu – getto, Porkka – Borch, Tikkais- -Dikkas-), diftongit ovat yksinkertaistuneet (suo – så), h:n kanssa on vaikeuksia (lahti – latt tai laft), sanojen merkitys on hämärtynyt (Pekkapurosta tulee Pekkaborrobekken) ja nimet ovat lyhentyneet ja mukautuneet «norjalaisiksi» (Tyyskäisestå Tysken, Hämäläisestä Hammelan, Räisäsestä Reisen).

Yksi diftongin yksinkertaistuminen ei ole peräisin norjan kielestä. Nimilistasta huomaa, että esim. sauna- ja kaura- -alkuisista sanoista on tullut Norjan suomalaismetsissä sana- ja gara- -alkuisia. Mutta se onkin savon murteen vaikutusta. Savon murteessahan diftongi -au- lausutaan pitkänä aa:na, ja nämä näkyvät norjankielisessä kirjoituksessakin (Sanabeldå, Garabeldå).

– Tutkimukseni osoittaa, että Norjan suomalaismetsät ovat nimistön suhteen aivan oma, säilynyt alue. Ruotsin puolelta en osaa sanoa, sillä siellä ei ole tehty tällaista vertailevaa tutkimusta. Tiedetään kuitenkin, että Norjan puolelle tultiin vähemmän Suomesta suoraan; Värmlanti oli usein välietappina.

Suullisia ja kirjallisia lähteitä
Vuonna 1686 Norjan viranomaiset kirjasivat kaikki suomalaismetsien asukkaat. Heitä kirjattiin 1225, joista suurin osa suomalaisia. Kirjoihin merkittiin nimi, isän nimi ja mistä he olivat tulleet. Jo täällä esiintyy nimien ja paikannimien väännöksiä, sillä kirjurit eivät osanneet kirjoittaa suomenkielisiä nimiä.
– Tämä Finnemanntallet on tosi hieno dokumentti ja mahtavaa aineistoa tutkijoille, Eskeland toteaa.

Muita hänen käyttämiään lähteitä ovat olleet sukututkimus, jota metsäsuomalaiset ovatkin harrastaneet todella paljon, sekä suullinen perinne.
– 60-luvun lopulla suullinen perinne oli vielä niin vahvaa! Harmi että minulla ei silloin ollut kameraa mukana. Ei tullut mieleenikään, että tein historiaa. Oli sellainen tunne, että se kaikki säilyy.
Kuvia ei siis ole, mutta hänellä on kymmenkunta isoa Tandberg-nauhaa äänitteitä.

Hänellä oli 101 informanttia.
– Tukinuittaja Oddvar Knutsen ja Martin Flötberget olivat parhaasta päästä. Kerran istuimme ja puhuimme kauan, puoli päivää ainakin. Lopuksi Martin sanoi muina miehinä, että olikin hyvä että kävi vieraita, kun hänellä oli juuri 82-vuotispäivä. Hänen sukulaisiltaan olen saanut myöhemmin kuulla, että se oli Martinille suuri päivä: että joku tuli ja kuunteli hänen tietojaan.
Hyvin pieni osa informanteista oli naisia: 101 informantista vain 19.
– Naiset olivat kotona, eivät ne tunteneet metsiä, paitsi lapsettomat naiset kerkesivät metsään, Tuula Eskeland selittää.
– Jos nimiä keräisi nykyään, naisten osuus voisi olla suurempikin, hän arvelee.

– Olisikin tosi mielenkiintoista tehdä vertaileva tutkimus siitä mitä paikannimiä tämän päivän nuoret tietävät.

Paljon tutkittu alue
Norjan suomalaismetsät ovat varsin tutkittua aluetta, G.A. Gottlundin (1821) jälkeen kävijäitä on riittänyt tasaisesti.
1930-luvulla Lyyli Kokkonen keräsi savolaisia paikannimiä Sanakirjasäätiölle ja vuotta aikaisemmin oli ollut kolme naista myös tutkimusmatkalla keräämässä murresanoja. Kaikki aikaisemmat tutkijat eivät kuitenkaan osanneet norjaa, mikä Eskelandin mukaan näkyy tuloksissa.
Eskelandin aineistossa on eniten suon nimiä, sitten kukkuloita ja mäkiä,  järviä ja neljänneksi vesistönimiä. Nimen alkuosassa on esim. kotieläinten ja metsän eläinten nimiä, kasvien nimiä, taloja ja asuttuja seutuja, ja nimiä on annettu esimerkiksi erikoisen tapahtuman vuoksi.

Uudet suomalaisvaikutteiset nimet
Oman kategoriansa muodostavat 1940-luvun jälkeen annetut talojen ja mökkien nimet.
– Poimin niitä kunnan rekisteristä, soitin omistajalle ja kysyin mistä nimet ovat kotoisin, Tuula kertoo.
– Joitakin nimiä on saatu saatu sanakirjan avulla kääntämällä. Nimet poikkeavat sekä nykysuomesta että vanhasta traditiosta. Nimen antajat ovat kuitenkin halunneet säilyttää suomalaisen nimiperinteen.

Yksi erikoisimmista paikannimistä on sinänsä aivan normaalin näköinen, mutta keskellä metsää oleva Kangasniemi. Vettä ei ole mailla halmeilla.
– Se on hirvenmetsästäjien passipaikka. Metsästäjät olivat yhtä mieltä siitä että sille pitää antaa suomalainen nimi. He istuivat sitten ja miettivät, mutta kukaan ei tahtonut muistaa mitään suomalaista nimeä. Sitten yksi muisti että muutama vuosi sitten oli ollut suomalainen urheilija, joka oli saanut olympiakultamitalin: Kangasniemi. Ja koska se kuulosti hyvaltä, passipaikalle annettiin nimeksi Kangasniemi. On siinä tutkijoilla joskus sadan vuoden päästä ihmettelemistä, miten keskellä metsää on niemi. Paikalliset informantit ovat siksi hirmu tärkeitä. Ja hauskoja!

Kulttuuripalkinto
Koko Norjan maassa ei ole tehty kuin kaksi väitöstä paikannimistä. Ensimmäinen oli 1960-luvulla ja toinen oli Tuula Eskelandin väitös 1995 – suomenkielisistä nimistä! Sekä Suomessa että Ruotsissa tehdään paikannimiä koskevia väitöksiä lähes vuosittain, mutta Norjassa ei.
Tuula Eskeland sai vuonna 1995 suomalaismetsien kulttuuripalkinnon, norjaksi kulturpris. Ja sitähän se olikin: hieno tuohinen rasia täynnä nuuskaa, josta tehdään pris ja laitetaan ylähuulen alle.