Muistelus vanhaasta aijasta Lemmijovesta: Karhuu ja purri

.

Kari Greiner

Jarl Johansen muistelee. Se oli kahđeksentoista sađan luvun loppu. Se oli vähän syyspimmee vielä.  Ja se oli semmoinen taras Rauttiinluokassa, ja siinä oli purri. Katto, ei saattanu laskeet irti purrii, se oli tarhaan sisälä.

Sitte yhtenä aamuna Rauttiin muori kuulee hätä-ääntä, sieltä luokan päältä. Kuuluu niinko pauket. Se tullee sitte Rauttiin luokkaa alas se purri, ja karhuu sölässä.  Ja tullee kiini siihen huonheen vierheen. Mutta silloin se hyppää se karhuu pois. Se pölästyy, ja ei tohđi tulla niin likelä. Ko tullee Rauttii, itte isäntä sinne, se näkkee ette purri oon pahasti haavotellu. Kaikki veressä ja isot haavat, ja häyttyy sen tappaat.

Ja sitte hän ottaa pyssyn myötä ja lähtee karhuu hakemhaan. Löyttää sen mutamasta paijukosta likeltä jokkee. Se karhuu ei ollu kokonhansa ilman päässy sekhään. Sillä oli haavat, ja tippui verta siltä. Ja hän ampui sen.

Se oon joukon pitkä aika kyllä ko tämä tappattui, ja se oli kauhee taphaus jota ihmiset vielä kummastelhaan.

 

---

 

Bjørnen og oksen

Jarl Johansen forteller.  Det var sist på 1800 tallet.  Det var enda litt høstmørke.  Det var en innhegning for gårdens okse i Rautti-bakken.  Oksen kunne jo ikke slippes løs, og den var derfor i innhegninga.

En morgen hører kona til smedgubben Rauti nødskrik fra bakken. Det høres også smell.  Ho ser så oksen komme ned bakken med en bjørn slepende på ryggen.  Den kommer helt nært huset, men da hopper også bjørnen ned. Den blir redd, og tør ikke komme så nær.  Når husfar sjøl, smedgubben Rauti kommer til stedet, ser han at oksen er hardt skadet. Den er full av blod og har store sår, så han må slakte den.
Så tar han børsa med seg og går ut for å lete etter bjørnen.  Han finner den i et vierkratt nær elva.  Bjørnen hadde heller ikke sluppet helt uskadd fra det. Den hadde store blødende sår.  Han skjøt den.

Det er nokså lenge siden denne hendelsen, og det var en grusom hendelse som folk enda undres over.