Piirustus: Wilfred Hildonen
«Tet häyđyttä auskaroita!» Pappa oijensi auringon pleekistämän, punaisen auskarin ensimäisenä tiele osanheele pikkumatruusille.
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Net pasathiin hyvin yhtheen, pappa ja meri. Pappa oli sama jääkylmä ja pölvötön ko meri, ja seppä fiskari.
Ottar Olsenilla oli kohta paljon ikkää ennen ko se mainitti sanan «lantalaiset» eli «kväänit». Maaterivanhiimiitten nimi oli Kumpula ja net tulthiin meiđän iđänpuolisesta krannista. Pappa kuului ja kuuluu aina mailman pohjaisiimphiin lantalaishiin, se oli pois Kelviikista Vookin ulkopuolelta. Ennen vuotta 1950 kommuunin nimi ei ollu Nordkapp (eli kvääniksi Kappa) mutta Kjelvik (eli kvääniksi Kelviikki). Sielä oli turvalinen hamina ja paljon elämää. Ennen ko aijan moderni hammas hylkäs fiskukylän. Mutta sama säänkova se oon vieläki, nyt niin ko ennen. Niin ko vuona 1882 ko hirmumyrsky vei kirkon, net löyđethiin kirkon kappalheita usheitten sattoin metriin päästä pystöstä vaaranlaiđasta. Paikan ihmisten usko Jumalan pääle kärsi pahan takaiskun, niin se vain oli.
Mie kulutin lapsenkenkiä Kelviikissa. Ushein peret lähti uloskäsin Lillilä, papan fiskukutterilla. Lill ei perustannu pahasta säästä, jos paarot lyöthiin häntä vasthaan, se hän se vain löi takaisin. Silloin se piiskas mertä mastola, meni syrjälens ja läiskytti mertä sekä paapuurin ette styyrpuurin puolelta. Välhiin mie olin papan kansa merelä, ja silloin minusta oli soma olla Lillin VHF-meriraadion vieressä, mikä oli olemassa sitä varten ette sillä saattoi varata jos joutui merihäthään. Muutamisti mie lauloin ja muistelin siihen vitsii, mihin sitte muut fiskarit vastathiin vähäsen vaihettelleevhaan mallhiin.
Les den norske fortellingen: Han pappa i storm og stilla
Vaikka mamma aina paniki vasthaan, met muutamisti lähđimä Kelviikista kothiin pahansään aikana. Yhtenä semmoisenna syyskesän päivänä met lähđimä kohta friskissä säässä Kelviikistä meiđän peilivenheelä, Sigerfjordila, ja ko pääsimä Vookin haminhaan, se oli jo täysi tormi. Venet oli pakattu täytheen väkkee ja tavaraa, se oli villi matka. Se oli ko olis rattastannu elläävällä keijulauđala. Mie tarrasin kiini meiđän laivakoirhaan, Rexhiin, venheen pohjala huilaili ja riutui paaronpriiskuissa laivakissa Lizkenin kuljetuskassi. Kissa protesteeras ja maukui villisti ja repäisi silkolukun auki ja lykkäs pään ja pari käpälää ulos. Sitte kuljetuskassi kissoinens alkoi huilaskelemhaan sinne tänne, käpälät ilmassa ja siirottavin silmin. Sitte saima vielä yhđen paaronpriiskun. Papalta. Meiđän säänpuremalta kipparilta ratin vieressä. Hänelä oli huolestuttaava mellinki:
«Tet häyđyttä auskaroita!» Pappa oijensi auringon pleekistämän, punaisen auskarin ensimäisenä tiele osanheele pikkumatruusille.
Joka olin mie. Mie auskaroittin villista lopun matkaa. Auskaroittin päivätolkula, siltä se tuntui, ilman ette siitä näytti olleevan vähhääkhään appuu. Meri oli uskomattoman virkku, freistas koko aijan kiikkuut riipon yli.
«Nyt viet meiđät Nuurvookenhiin! Heti!»
Mamma se niin huusi. Met olima justhiin kiertänheet ensimäisen niemen ja pyyristimmä suorhaan johonki kamalhaan. Yhđenlaisheen meteoroloogisheen Vikatetmiehen vastauksheen. Merestä ylös taivhaasseen asti, plyijynharmaja pahansäänseinä, se oli huono tiettäät missä paarot loputhiin ja pilvet alethiin. Pappa sitä vastoin, se näytti ette oikhein hyvin triivastui sen nävyn kansa, joka taphauksessa se ohjas suorhaan kohđen samassa ko painoi lujasti gassihantaakkii mikä jo oli ääriasenossa. Oman väjen kansa ei tingitä, olis pappa sanonu. «Se ei maksa mithään ette pannee elämän pelhiin», pappa kyllä oon kreatiivinen elämän vaaroin kansa kohtaamisissa, sillä pruukas olla varala semmoissii vähä riiđanalaissii sananparssii. Kotona Vookissa se oon hiljemin henganu ylös hyysikän ovheen lapun. «Taivhaalisen rauhan hyysikkä», seissoo siinä lapussa.
«Nuurvookenhiin!» kiljui mamma taas, samala ko hän epätoivoisesti osoitteli styyrpuurin puolelta taka jäänheen lahđen suunthaan.
Papasta sommiin oli vastahanka ja riita, niin ette piian mamma olis paremin saanu tahtons läpi jos olis huutanu ette Ottar, älä mishään taphauksessa ohjaa kohđen Nuurvookenii. Nyt pappa veti tyhä liuskulakin syvemälle päähän ja puđisti päätä. Sillä kyllä oli omat eppäilykset siitä mikä mammala oli mielessä, nimittäin ette se halus ottaat drossin Nuurvookista Vookhiin. Drossi oli tyyris. Sillä papan mielestä se oli sikkaristi parempi kojetella kohtaloo.
Uusi paaroseinä vastassa, sama pystö ko vaarat Kelviikin ympärillä. Se tuntui luođisuoralta kiikkuut sitä ylös, sielä ylhäälä oli jotaki ylipääsemättömän vaaralista. Karjaspäät huilailthiin sivvu siinä ko köli leikkas läpi paarotörmän, sielä met sitte keijuima hetken paikalamma ennen ko keula taas vajos. Sitte met kaađuima etheenpäin, tuntui ko olisimma olheet painottomat. Silmät pullistelthiin ulvos ja suu hirvisteli, hykset huiskuthiin tuulessa, ennen ko taas puristimma silmät kiini ko kävi vielä hullumasti – ko paiskauđuima alas paarovankan pohjale. Se tuntui ko olis litistynny latuskaksi venheen pohjaa pitkin. Joku sekuntti jälkhiin menthiin taas uuđesti vaaran laittaa uushiin korkkeukshiin, taas tuntui ette tämä paaro, se oon se höyhen mikä murttaa kameelin sölän. Semmoinen se oli elämä merelä, mie opin pienenä, kuolemankamala vaara-ja-vankkapaana mikä jatkui tiima tiiman pörästä.
Met olima liijan harjaintunheet merheen ette olisimma alkanheet kravunruvaksi, mutta ko olima pääsheet Vestersidan rannan sivvu, se mie näjin ette nyt mamma mistanttaa toivon. Tavalisesti se oli niin säänkova paikka ette tyvenessäki tuuli, nyt oli täysi tormi, tuulenrossissa hirmumyrsky. Mamma nappas käshiin yhđen meiđän kallisarvoisista tavarapakiista. Puristi sen sylhiin, aivan ko se olis lohđuttannu häđän hetkelä. Se meinas ette hän viskaa meän tavarat yli riipon. Joko net eli sitte hän itte. Se halus kevittäät Sigerfjordii siinä toivossa ette sais pärjätyksi kläpit. Myrskyn läpi mie kuulin ko mamma tukettumaisilla itkhuun rukkoili. Mamma ei rukkoilu hiljaa mutta parkui täytheen äänheen. Hän pyysi ette pappa tuli järkhiin. Mie kuulin ko pappa oli sama ittepäinen ja vastas läpi tormin. Hänki rukkoili. Mutta hän ei rukkoilu kaunista ilmaa, ehei, hän rukkoili ette met lakkaisimma repimästä naamaa. Mie auskaroittin hullun laila.
Met seilasimma pois pahastasäästä niin ko hiiri pakenee leijonan kiđasta. Vookin haminassa oli siunattu tyven, kaajala seisoi väkkee ja kattelthiin säätä ulkona aavala. Mie näjin ko het lopulta havaithiin meiđät, raavithiin päätä ja viitothiin.
«Mitä hiivattuu?» kuului ylipuolelta ko Sigerfjord raapi kaajatolppii vasthaan ja toppas trappuin vierheen.
Mie saatoin kuula ette kaajalta kyselthiin ette oonko Ottar täyđessä järjessä vain päissäkö se oon. Oliko se tođela ollu niin pörröpää ette oli lähteny merele ja täyđessä myrskyssä seilanu Kelviikin ja Vookin välin aukkeimessa peilivenheessa? Riippoo myöđen lastissa akkaa ja kläppii ja pölvöstä höpertynheitä elläimiitä. Mie kuulin ko net puhelthiin kaajala, joku puolustiki Olsenin perettä, meinas ette met sikkaristi olima tyhä käynheet murtonpyyđössä likimukassa. Venheessä pappa käänsi liuskulakin ja mumisi kiukkuisesti. Menemä nyt siitä maihin.
«Niinpä niin sie Ottar», mie kuulin ylipuolelta. Ahvoittunheet naamat pyyristethiin alas. «Sie se kyllä kuljetit kuolemanlastii tääpänä.» Se tarkoittaa, mie olen oppinu, ette melkhein tullee haaksirikkhoon ja hukkuu.
Met Rexin kansa kiikuima maihin ilman avutta. Rex lenkki suussa ja mie ranseli sölässä ja Lizken-kissan kassi kainalossa. Kynnet sillä oli vieläki ulkona.
«Se meni oikhein hyvin», mie sanoin miehile jokka olthiin meitä vastassa. «Mie vain otin auskarin ja paiskoin meren takaisin.»
(Tarina jatkuu ensi kerralla…)
Piirustus: Wilfred Hildonen
