Piirustus: Wilfred Hildonen
Aurinkopruunit kläpit olthiin hyvän elämän merkki, ihmiset uskothiin ette silloin oli paksu plompukka ja varraa käyđä etelässä.
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Myrskyssä aina tuoloin taaloin? Pappa ei sitä paljon murettinnu. Elämän vastukset se kohtas tavallisheen taphaan, nimittäin «kyllä mie sille pärjään». Sen se opetti meile kläpiileki jokka aleti saima kokkeet säänjumalitten vihan. Kyllä mie sille pärjään. Välhiin «se» oli niin väkevä ette tuuli nappas meiđät ja met pyörimä matkhoima. Ko se oli muutoin raskas pärjätä sille, met pärjäsimmä pyörimällä pois sen tieltä.
Se oli hyväsää mikä muretutti pappaa enämen. Eriliikaisesti aurinko, sattui ette se yötyi Kelviikissa. Silloin pappa oli heti toimessa ja piti meistä huolen tavala mitä ei koskhaan tapattunnu merelä. Se voiteli meiđät kokonhansa, aurinkovoitheela. Nimittäin papan erikoisaurinkoöljylä. Meilä kläpiila ko oli iho maiđonvalkkee, ja kyllä meitä sitte voiđelthiin.
Pappa ei koskhaan ostanu aurinkovoiđetta kaupasta niin ko tavaliset ihmiset, se osti sitä apoteekista. Tummanpruuniissa klasiissa, mie muistan. Pääle oli kirjoitettu maanötteriöljy. Ko nyt pörästäpäin ajattelen, se papan upoton semmoisen öljy käyttö arkhaan lapsenihhoon oli tođelinen feili.
«Häh? Ei, sehän oon apoteekista, kyllä se varmasti oon upottoman tervheelinen», pappa vastas jos joku vähän eppäili.
Les den norske originalen: Han pappa i storm og stilla, del 2
Niin se sitte voiteli meitä niin ette met kiiltelimmä kiirheestä kantapäähän, met olima niin hirmuinen liukkhaat ette met kilpesimmä ulos kuvasta ko mamma freistas fotografeerata meitä.
«No, hus siitä ulos aurinkhoon ja tieraamhaan», pappa silloin sanoi. Ja huusi ette se oli semmoisten harvoin kesäpäiviin muistoista mistä met eläisimmä ko taas olis pimmeeaika ja hirmupakkainen.
Siinä pappa oli oikkeessa. Ko oli ollu päivän eli kaksi Kelviikin kesäauringossa voiđeltunna papan erikoisaurinkovoitheela, se oli totisesti muistoi mikkä säilythiin pitkäle talvheen.
«Tet näytätte hiisi viekhöön ko olisitta pienet fyyrylyhđyt mikkä laukkoovat ympäri», sanoi yksi Kelviikin äijistä.
Hiljemin mie olen ajatellu ette papala oli taka-ajatus. Seittemenkymmenenluvula oli nimittäin tärkkee olla kuparinpruuni, se oli muojissa. Pruunit kläpit olthiin hyvän elämän merkki, ihmiset uskothiin ette silloin oli paksu plompukka ja varraa käyđä etelässä. Kuviteltu etelänreisu oli fiini homma sillä ko siitä seuras kranniin siunattu katheus. Mutta jos halus saađa kläpit muuttumhaan Casper-kummituksesta Kuunsätheeksi Makrejan laihan auringon avula, silloin jokhainen pikkuriikkinenki auringonsäđet oli tähđelinen. Pappa tuli siihen nurin-oikhein ajatuksheen ette maanötteriöljy antoi parhaan suojan ja noppeiman ruskotuksen.
Viiminen oli tođempi ko ensimäinen. Papan erikoisaurinkoöljy oli tođelisuuđessa grilliöljy. Arka lapseniho lakki itheensä auringonsätheet sama halula ko nälkyny kissa päälysen fađista, ja ko oli ollu ulkona muutaman hyvänsäänpäivän, se alkoi tuntemhaan ittensä mamman joulukyljeksi. Mamma oli seppä kärystämhään nahan, ja niin oli pappaki. Yöt olthiin pahhiimat, ko aamula ryömi ylös sängystä, se sinne jäi niin paljon irtoihhoo ette se oli ko kärmet olis vaihettannu nahan ja luikotellu tiehensä. Ennen ko tuvassa taas kohtas papan joka sanoi:
«Se oon ulkona aurinko tääpänä kans.»
Ennen ko hän voiteli meiđät uuđesti grilliöljylä niin ette olima liukkhaamat ko käytetyittenpiiliinmyyjä.
Ensimäinen mitä tehin, oli hakkeuttuut ensiksi löyttyyvhään juumapaikkhaan. Mie boikotteerasin kaikessa hiljaisuuđessa ja tierasin koko päivän tuulisilla, lieppeilä paikoila. Lohđutukseksi saattaa sannoot ette ko pappa meiđän lapsuuđessa kärysti meitä öljyssä, se Makrejassa kuitenki tasan oon synkät pilvet ja roskasää ođottheessa.
Syksylä pappa tykkäs kävelä hytäle Kelviikkhiin Falkefjellin yli. Mie olin ushein sen myötä, matkala se pyyristeli aina semmoisen pörhään mitä ei ollu. Nimittäin hilloin pörhään.
Raakana sokkerin ja päälisen kansa, vereksennä leivän päälä, muutki ko eteläläiset tykäthiin semmoisesta. Mutta hillaa ei Makrejalla juuri ollu, piti olla aivan enturissa ette sitä olis löytäny. Mistä sitte seuras ette se tietenki oli pappa joka vasten kaikkii ođotuksii lopulta niitä löysi.
Se oli muutamanna syyskesän päivänä vuona 1981 ette met törmäsimmä yhtheen lajin eđustaajhaan Kelviikinkurun reunassa ko olima kiikkumassa kurruu ylöskäsin. Siinä, jonku meetterin päässä tasamaala, se seisoi. Pappa hyppäs ilmhaan, huusi ette hän melkhein ei uskonu ittensä silmii.
Iso, punainen hillansuppu. Hilla oli tiukasti supussa siinä ko se seisoi ja huojui, juuri ko punainen dropsi syysfärisessä varpumeressä.
«Ihmet!» huusi pappa ja osoitteli paikoilens jähmettynheenä suppuu.
Harthaana met seisoima kauvoin marjan vieressä. Se huojuskeli niin huolettomana tuulessa. Oli sikkaristi hyväuskoinen hilla. Houkutuksen inkarnasuuni mikä häppeilemättä tervetteli koko luomakunttaa. Sitte näjin ette pappa katteli ympärillens.
«Plaana», mie kuulin ette se mutisi, sen kattanto haravoitti maata. «Hyvät neuvot oon kallhiit», pappa mutisi, piian se suunitteli jotaki hämärähommaa.
«Plaana?» mie sanoin. «Minkälainen sitte? Hyvvii neuvoi? Miksikä niin?»
Mie näjin ette pappa plokkas ylös kiven ennen ko mutisi vastauksen. Kivi oli laattee, se oli hänen mielestä passeli. Pyysi minnuu ette mie hakisin lissää samanlaissii laatteita kivvii.
«Met piđämä ottaat vaarin hillasta. Sillä met häyđymä löyttäät kivvii», kuului papan loogilinen selvitys.
Niin met sitte hajima laatteita kivvii varpumaasta kiini siihen ette meilä oli niitä pienenlainen läjä. Pappa meni polvilens ja teki kivistä muurin hillan ympäri.
«Hyvä», sanoi pappa sitte, ja met nousima ylös ja kattoima.
Nyt hillaa ei näkyny, sen sijassa paikala seisoi yhđenlainen fiini, pieni kiviura. Minusta se näytti pieneltä kođalta. Laatteita kivvii viinossa koko matkan ympäri, päälä aukko mistä näkö pääsi sishään.
Met lähimä paikalta, tallustelima polkkuu vähäsen matkaa ennen ko olestimma ja käänyimä kattomhaan.
«Mahđoton nähđä marjaa», pappa sanoi ja oli tytyväinen.
Se sanoi ette hän oli iloinen ko tiesi ette hiljemin syksylä hän päässee plokkaamhaan hillan ja syömhään sen itte.
Semmoinen se pappa oli ja semmoinen se oon vieläki. Omanlaisensa sekä tormissa ette tyvenessä. Merelä kova ja ylppee ja omapäinen, kuukkheelinen kansa maala. Mie uskon ette se oon sitä kväänimeininkkii. Hankala ymmärttäät, hankala taipumhaan – pappa täyttää heti 93 vuotta, ja met puhelemma ushein.
Piirustus: Wilfred Hildonen
