Petos talvimyrskyssä

Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Sielä se hyttä oli, syvälä lumikinoksessa niin ko ujo kilpikonna.

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Ei se ollu leikin assii olla kläppi Makreassa, ja yhtenä talvipäivänä kaikki muuttui vielä paljon värremäksi.

Se oli pappa, se tuli hopula praattailemasta prykyltä ja pyysi minnuu myötä Kelviikkhiin. Emmä menis sarkila, Lillilä, emmäkä meiđän peilivenheeläkhään, Sigerfjordila. Met hihtaisimma tunturin yli.

”Rito oon ottanu meiđän uuđen hytän”, pappa sanoi, se kysyi mitä mie vielä siinä seisoin ja ihmettelin. Sanoi ette mie piđän pittäät hoppuu.

Yksi papan fiskarikaveriista oli nimittäin tullessa samana aamuna fiskureisulta ajanu Kelviikin sivvu, ja mereltä nähny kunka rito oli reuhastannu sielä. Nyt met pitäisimmä mennä tarkastamhaan vahingot, pappa, pari muuta raavasta ja mie. Saattaa olla, mie kuulin ette pappa mutisi, ette huhu hytän kuolemasta oli isosti lissäilty? Makreassaki oli lupa toivoot, vaikka se ylheensä oli aijanhaaskausta.

Harvassa paikassa oon paremat mahđolisuuđet lumirithoon ko Kelviikissä, tuossa pystöhenkoisessa lymypađassa. Eriliikaisesti vestatuuli oli helposti vähäsen kamala. Se rakasti ko pääsi nostattamhaan tunnelmaa, siinä ko vahingoniloisesti pyhkäisi yli Makrean. Vaivattomasti se tuiskutti lumen vaaran olale mihin se kokos uskomattomii henkokinoksii. Siinä se hengas, lumikynsti, ja näytti kieltä mailmale ittensä alapuolela. Nimittäin Kelviikin kyläle, missä oli kouralinen vetoissii kämppii mikkä vastoin kaikkii ođotuksii pysythiin pystössä ja väristhiin tunturin ja meren välissä.

Les den norske versjonen av fortellingen: Løftebrudd i vinterstorm

Se oli pitkä matka hihđata raavhaitten pörässä. Koko matkan mie rukkoilin hiljaa ette rito olis säästäny Kelviikin talot. Kuitenki papan hytän sillä ko siinä hytässä oli soma olla. Kelviikin vanhaa hyttä oli oikkeestansa vähäinen huonet, minkä oli rakenettu Finmarkun uuđestirakentamisen aikana jälkhiin toisen mailmansođan. Mutta pappa halus uuđen hytän, ja ko hänelä vanhaana fiskarinna oli virkana koitela kohtaloo, hän piti hyvänä pykätä uuđen huonheen likemäksi tärkkeetä infrastruktuurii. Niin ko jalkapallokenttää ja Kelviikinkurruu jokka molemat olthiin vähäsen likempännä vaaran laittaa. Sitä ei pappa olis ikinä pitäny tehđä, niin ko sitte havaittimma.

Lunta oli polvhiin asti, tuulenrossissa täysi tormi, ja raskas kulkkeet, mutta mie rukatin raavhaitten lattuuta siihen ko iltäpäivälä kerkesimmä Kelviikinkurhuun. Henkokinos oli kokonhansa kađonu, se oli huono merkki. Ja aivan oikhein, ko met astuime reunale ja kattoima alas Kelviikkhiin, met näjimä pelkkää lunta. Valtavii määrii lunta, se oli vieriny vaaran rinnettä ja ottanu asenon kuolpanolla. Mahđottommii lumipalloi oli vieryny melkhein merheen asti, sielä net maathiin ja hytisthiin niin ko heinäpallot mikkä ei passaa kelheen ruvaksi. Mutta tuiskupiiskoin välissä ei näkynyt mithään papan hyttää.

Kuitenkhaan mithään hyttää siinä missä se pruukas olla. Pappa mutisi ja ihmetteli ette missä se nyt piilotteli, se pikku majanen mistä hän niin kovin tykkäs.

”Tuola se oon!” yksi raavhaista näytti, kauhistunheena ja suu pakkasrustaa höyryten.

Ja se oli papan uusi hyttä. Minun äänetön rukkoileminen ei ollu auttanu, hyttä oli lennättänny irti krunnista ja kauvas sijaltans.

Tođesti melkhein merheen asti, pakkahuonheen vierheen. Sielä se hyttä oli, syvälä lumikinoksessa niin ko ujo kilpikonna. Nyt se oli laittautunnu paikan puolivalmhiin saunan likkiimäksi kranniksi. Pruuni, pieni, salvettu huonet minkä Kelviikin nuortenseura oli pykäny sođan jälkhiin. Se oli kyllä lannanperruu, paleltunheet sielut kaivathiin löylyy jäämeren rannalaki. Mutta saunan sisäpuoli ei koskhaan valmistunnu, kuitenkhaan se ei ollu piđossa siihen aikhaan ko mie olin pieni. Siinä rannassa se nyt seisoi ja ihmetteli, papan hyttä, niin ko seki olis halunu mennä sisäle lämpimhään.

Siinä pappa seisoi käryssä Kelviikinkurun reunala, siinä mistä iso henkokinos oli murtunt ja vieny myötä lumen vaaran laiđasta. Pappa kyllä tiesi mitä vanhaatfaarit prykylä sanottais. Ette ei siinä ollu mithään rajjaa kunka suuruuđenhulluksi se oli tullu ko ilman krannivarrausta ja kommuunin rakenusluppaa oli hommanu ittelensä niin hirmusen naustin. Ja siinä oma sauna ja kaikki. Semmoinen petolinen rito sitä tarvithiin ette Kelviikin talomarkkinhaan saathiin vauhtii.

Isorito oli saanut aikhaan kansa usheita pienemppii vieremii, mutta kaikki olthiin pysättynheet ennen muuta asutusta. Tyhä papan hytän oli lähätetty enturhiin. Se kyllä ärrytti pappaa vielä enämen, se ko tiesi ette taatusti usheematki Kelviikissä oltais paremin ansainheet semmoisen kohtalon ko hän. Mie kuulin ette se kiros.

”Tohđimako mennä kattomhaan jos sielä saattais pärjätä jotaki?” yksi raavhaista kysyi.

”En nyt juuri tieđä”, pappa vastas. ”Mutta kuiten menemä ja kattoma.”

”Mutta pappa?” mie sanoin. ”Mitä jos tullee uusi lumirito?”

Panima hihtamavehkheet suojhaan tavalisheen paikkhaan ison kiven taa, sen mikä aina oli näkkyyvissä teki talvi muutoin mitä tuhhoo tahtoi, ja sitte met menimä ja laskima alas kurruu.

Matkala alas tuntui ko Kuningas Talvi olis tuijottannu meiđän pääle. Se luki aanen-taanen-lorruu jääkylmilä luusormila ette pitäiskö meiđätki pakkosiirttäät. Se hunteeras ette pitäiskö raappiit kokhoon riđonloput, puhalttaat meiđät alas vaaranlaittaa ja niin kauvas ette häytyisimmä uiđa maihin.

(Jatka seuraavalla kerralla…)