Pienet kraviaisagentit

Piirustus: Wilfred Hildonen

 

«Se oli surulinen näkö, tämä kajavariepu.» Tarina pohjoisesta.

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Met olima kolmen yhđenikäisen pojan kansa joven toisela puolela Kelviikissä ja tierasimma liki vaaraa. Sää oli kaunis, niin ette met laukoima surutta korkkeessa heinikössä ja huusima ja lauloima. Kiini siihen asti ette löysimä kuolheen kajavan.

Met kläpit olestimma paikala  ja seisoima kauvoin vaiti ja kattelimma. Se oli surulinen näkö, tämä kajavariepu joka ei koskhaan ennää saanu röppyytellä Kjelenin yli tahi rääkkyyt puolta kesäyötä ja syöksättellä kalanmolloin pörhään.

Met päätimä hauđata hengettömän linnun, sillä oli oransit kummimaiset uimajalat ja silmäluomet tiukasti kiini. Tietenki, met kläpi olima yhtä mieltä, kajava häyttyy saađa viimisen leposijan. Saađa maata ittensä pääle niin ko muuki väki.

Muiston jälkhiin Kelviikilä oon aina ollu oma kirkkomaa. Met kläpit emmä kyllä niin ushein ajatelheet sen ympäri, mutta ko löysimä kuolheen elläimen niin ko nyt, se oli ko kirkkomaa olis viittonu meile.

Kuljima sitte hiljaisenna raitona takaisin joven yli kohti kirkkomaata. Kajavaa kannoima siivosti meiđän välissä, minun muiston jälkhiin met piđimä siitä kiini aukkeimista siivistä. Mie olen pörästä ajatellu ette siivet levälhään ja nokka henkkaamassa rinttaa vasten kajava saattoi hetken olla ko lintuversuuni Kristuksesta ristilä.

Les den norske versjonen av denne fortellingen: Små begravelsesagenter

Yhđenkhään raavhaan ei tarvinu pölätä ette kläpit naakittais itte kirkkomaale ja kaivettais kuopan vihitthyyn maahan kajavan eli minkhään muunkhaan kuolheen kelviikkiläiselläimen takia. Kirkkomaa oli sekä umpheenkasunu ette vähäsen kamala ja lisäksi tyhä ihmissii varten, sen met kläpit kyllä tiesimä ilman ette kukhaan tartti sitä meile sannoot. Met tyhä halusimma – justhiin ko kuolema olis viskutellu meiđän korvhaan hiljaisen käskyn – päästä kirkkomaan likele. Likelä oli nokko hyvä, siltä meistä kajavaa kanttaissa tuntui.

Passelin kaukana kirkkomaasta ja kaikista tuulen viinthoon vääntämistä hautakivistä löysimä sijan kajavalle. Meilä oli yhtheinen, sanaton tunnet ette justhiin tämä säänkova paikka oli kajavalle oikkee paikka aijasta ikhuisuutheen. Ja ilman ette se joutuis vaikkeukshiin vanhoitten ristiin alla makkaaviitten kaksijalkaisten paikan assuujitten kansa. Tässä paikassa kajava makas kuitenki nokko liki vihittyy maata ette sen mahđolinen tulleeva elämä ei olis kiini pyhän likinäisyyđestä. Lisäksi met vielä ristimä käđet ja rukkoilimma ette ei joku tulis ja käskis kajavaa alaspäin mutta mieluumin muijoilis sille ja näyttäis tien ylöspäin. Siihenlaihiin se pääsis röpistelemästä ikhuisuuđessa Manalan mustiin epäonnenvaristen kansa, mutta toivottavasti sais purjettiit ilomielelä yhđessä valkkeitten enkeliitten kansa Jumalan sinisellä taivhaala.

Ennen ko valmistimma hautakuopan, hommasimma kukat. Ja passelin joukon kaunhiita, vaalakoita kivvii. Kokosimma niitä sieltä mistä löysimä, kauvas ei tarvinu mennä. Löysimä voikukki, kissankelloi ja savikukkii, niin, ja muutamppii muita kukkii mikkä olthiin nimettömän kaunhiit. Niistä met laitoima kukkakimppui ja kranssii, ja ko kerkesimmä, laitoima net meinatun hauđan vierheen.

Lappiita meilä ei ollu, ja sillä met palasimma takaisin kivikautheen. Mikä aina oonki ollu helppo ja likinäinen Kelviikissä. Met löysimä muutamppii laatteita kivvii ja kroopima ja kaivoima niilä. Hauta piti olla nokko syvä ette repo ei sais päähän leikkiit nälkynyttä arkeoloogii ja krooppiit paikkaa ittensä laihoila, mustila jaloila. Ja kyllä met vaivuimaki ennen ko kuoppa oli nokko syvä. Ja nokko laaja ette vetelä kajava mahtui sinne kovhaan karimaahan.

Met panima kajavan makkaamhaan vihriselle lehtivuotheele hauđan pohjale ennen ko panima kukkakransin sen rinnan pääle. Istuima hetken hiljaa polvilamma ja kraapima  sitte multtaa pääle. Taputtelima kukkuran tasaiseksi ja panima vielä pääle meiđän viimisen kukkakransin. Sitten otima itte kukanenki kivvii ja tehimä niistä ristin hauđan pääle. Tavalinen hauttaamistapa kasumattomilla tuulisilla paikoila, mie olen pörästä lukenu.

Tämä kajava ei ollu ensimäinen eikä viiminen minkä met kläpit laitoima hauđan lephoon. Maamyyrä ei ole mikhään luonolinen osa Kelviikin faunaa, mutta siltä sielä kuiten näytti. Olima seutukunnan tunnontarkat elläinten kraviaisagentit, ja vuossiin aikana paikale iti lukemattomii samanlaissii pikku kukkuroita, missä kaikissa oli risti kivistä ja päälä lakastunheita kukkii. Jokku raavhaat kraavithiin päätä ja ihmetelthiin ette oliko meilä meininkinnä muuttaat ko Kelviikin elläinten kirkkomaaksi. Meiđän kläppiin mielestä se oli oikhein hyvä ehđotus.

Met hautasimma vaikka mitä. Variksii ja hiirii ja onnettoman lopun saanheita linnunpoikkii. Kelviikissä elämä oli kova, ja meilä paljon tekemistä. Eriliikaisesti hiirivuosina.

Mutta oli sitä semmoissiiki vainajiita mitä met kieltäyđyimä hauttaamasta. Porot jokka muutamisti öksythiin Kelviikinkurshuun, puđothiin alas henkopahđasta ja pääđythiin kivirakkhaan kansa siinä meiđän likiseuđuila, niitten met annoima jääđä sijalens. Porot olthiin liijan isot ette met olisimma pystynheet ajattelemhaankhaan niitten hauttaamista. Kokot saavat pittäät porot, met ajattelima, ja laukoima pois jälkhiin ko olima tutkinheet veriset raađot, millä jalat olthiin poikki ja nahka reijilä korppiin ja petolinttuin jäliltä.

Meri kansa vaati meitä toimheen. Tuoloin tällöin Kjelenin ohi riutui kuolheita elläimiitä ja päätyi lahđen rannale. Vaikka met kläpit kovasti halusimma, met emmä kuiten koskhaan hoksanheet kunka olisimma saattanheet kuljettaat pikku valhaita, niin ko possun eli nissun, hautapaikale kirkkomaan tykö. Yhtenä vuona Kelviikin fieruvhaan riutui kansa valtava jättiläishaiji, ja sen kaksi tonnii painaava kurento vei paikalisilta kraviaisagentiilta kokonhansa uskon omhiin voimhiin. Met tyhä seisoima fieruvassa ja pyyristelimä. Haiji sai sen sijhaan märän hauđan. Muutamat raavhaat siđothiin sen köyđelä kiini söytänlaithaan, veđethiin sen sinne missä oli monta syltä syvvää, ja upotethiin sen.

Meile kläpiile tuli heti parempi olla jos löysimä vaikka kissan tappaman makkaratiaisen. Siinä sitte oli meile paranusta ja synnin päästöö ko marsima pörätysten arvokkhaana raitona ylös hautumaale.