Pikku spiunii

Piirustus: Wilfred Hildonen

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

Se oli kova homma tierata Tyskäläinen tullee ja Ryssä pelastaa meiđät. Mustii silmii ja verihuulii, hakkaamisen välissä met hääđyimä tierata jotaki muuta ette taas jaksoima. Sillä met tierasimma spiunii. Tämä tapattui 1980-luvun alussa, met olima niin saurat kontraspiuneeraamisessa ette kukhaan ei olis saattanu sannoot ette Makrean kläpit ei oltais seuranheet aijan henkkee.

Ketä sitte spiuneerathiin, siitä päätti itte kukanenki itte. Sillä ko Makrea ison osan vuođesta oli kokonhansa vapaa ulkomaisista agentiista, se oon turistiista, se usheet meistä kläpiistä päätethiin ette spiuneeraama toinen toista. Omatki eppäilyttäävät perheenjäsenet olthiin kansa passeli mooli, ja paranoidiimat meistä spiuneerathiin ommaa itteensä ja käytethiin ittensä eriskumhaisesti hiiviskelten ympärins.

Avvaimenreikä oli siihen aikhaan korkkeessa arvossa, ja sitä piđethiin ette se oon siunattu hoksaus. Avvaimenreijät peitethiin ensin isola tollosilmälä, sitte painethiin korva seinhään ette oltais saatu napatuksi joitaki muruissii viereisen loman heikosta muminasta.

Les den norske fortellingen her: Små spioner

Se oli harvoin ette krannii ei oltais eppäilty vakavista petoksista. Ja ko oli oikhein oikhein virkkui, se sitte spiuneerathiin elläimiitä. Koiraa kađun toisela puolela ko se makas haakissa ja nuokkui, eli kissaa parin talon päässä siinä ko se istui trapula ja nuoli käpälettä. Kissaa ei ollu kevvee spiuneerata, ja se loppui ushein kaitasilmäisheen kattanthoon, mutta löysimä heti vielä eppäilyttäävämmän kandidaatin ko kissan 90-vuotinen emäntä tuli ulos talosta ja lähti kömpyröittemhään kaupphaan. Se osti eppäilyttäävän paljo ruokkaa, seisoi raportissa.

Met naakima vaarhaan vaanimhaan munakajavaa ette saisima selvän sen hommista, ja met spiuneerasimma piilii ja ruuttapiilii. Ja venheitä mikkä aleti otethiin ittelens vaphauđen käyđä Vookin kaijassa. Met kläpit tiesimä uskomattoman hyvin mitä kaupungissa tapattui. Parhaimpinna päivinä spiuneeraus oli niin laaja homma ette vaarassa kaupungun ylipuolela oli vaana hyvistä vaanimispaikoista. Se oli fiini spiuneerata Lillefjelletistä ja Storfjelletistä, meilä oli myötä niestapakka. Ja saftiflasku, kummanki oli meile antanu oma äiti. Spiuneeraaminen oli hirmunen soma leikki, met kläpit suhtauđuima siihen eriliikaisen vakavasti.

«Joko tet taas lähettä spiuneeraamhaan?» kysythiin meiđän äiđit. «Ettäkö tet jo kauvon aikaa ole hoksanheet kaiken?»

«Emmä ole», met vastasimma, ja allepriimustimma Makrean huuttaavaa tarvetta ympärijanturillisheen spiuneeraamisheen.

Mutta ympärijanturillisheen spiuneeraamisheen saima luvan tyhä harvoin, äiđit olthiin ittepäiset ja sanothiin ette se oli tärkkee välilä pittäät paussii. Ette söisimä kunnola, nukkuisimma ja kävisimmä kouluu.

Kaikki tunnethiin kaikki Vookissa, senhän nyt ihmiset tieđethiin. Kuitenki muutamisti joku raavas tuli paljastanheeksi ittensä. Net kysythiin ketä met kläpit olthiin.

«Kenen piikainen se sie olet?» net kysythiin, makka ystävällisesti ja niin tehenellylä Makrean murtheela ette se oli aivan selvä ette kyssyyjä oli ulkomainen agentti.

«Itteni», mie pruukasin lyhykäisesti vastata, puoliksi haluttomasti ja loput epäluuloisesti.

Mutta tottuutta, sitä net ei saanheet koskhaan kuula. Se oli staattisalhaisuus. Joka kerran ko mie trillasin vaunui eli veđin pörässänni persetprettaa, ja joku raavas pysätti minun ja kysyi «kenenkäs piikainen se sie olet?», se mie kyllä omassa päässä ajattelin oikkeen vastauksen. Mutta ilman ette yksikhään niistä olis saannu tiettäät assiin oikkeeta laittaa. «Mie se olen mamman piikainen», niin mie omassa päässä ajattelin.

Talvela se oli vähemän mitä spiuneerata. Lisäksi väki oli vaatinu ittensä niin paksusti ette se oli ushein huono sannoot ette oliko se kranni matkala alas kaijale turskaa, maksaa ja mättii ostamhaan, vain oliko se vierhaan vallan agentti. Eli vaikkapa Mustakaapu. Sillä met enniimitten spiuneerasimma kesän puolela vuotta, mikä sopi hyvin yhtheen sen kansa ette silloin paikassa oli valtava määrä turistiita.

«Turistit. Minkälaista väkiä.»

Kuulima ko Vookin kyllääntynheet raavhaat mutisthiin, ko fastaväjele huuđethiin keskelä Storgaattaa ja kysythiin aasianengelskalla mihin jääkarfuut olthiin hävinheet. Se ja sen kauhniit penikät. Mutta ymmärsimmä ette se oli tyhä kamuflaassii. Spiunituristit tehenelthiin ittensä tyhmäksi. Kaikin tieđethiin ette jääkarfuu oli jahtaaamassa pingviiniitä Pohjaisnavala, mikä sitte loogilisesti tarkoitti ette turistit tehenelthiin. Net olthiin kaikki superinteligentit spiunit, joka ikinen.

Eriliikaisesti hyökkäysvalmhiina paikan tieđustelupalvelu oli heti ko hurtti kolatti kaijhaan. Ko se syöksi ulos ittensä merisairhaan lastin ja turistilaumat alethiin pyörimhään ympäri kaupunkkii, silloin met aloima vaanimisen ja spiuneerasimma hengen ja isänmaan eđestä. Ja yksi assii minkä havaittimma, oli ette net otethiin eppäilyttäävän paljon kuvvii.

Muutamana päivänä ko siihen laihiin vaaniskelima ympäri kaupunkkii ette pääsisimmä paljastamhaan vahingolista meininkkii, näjimä ette yksi turisti ei halunukhaan lähteet. Ko muut turistit menthiin ylös lankongii ja lähđethiin Hurtan myötä merele, se tämä kuljeskeli ympärins ja suuntaili huolestuttaavii kattanttoi vähän sinne ja tuone.

Ymmärsimmä heti ette tässä oon koira hauđattunna. Eli koira ja kaksi kissaa. Nyt meiđän laajasta spiuniringistä saathiin tuloksii, se oli paljastannu kamalan taphauksen vaphaasti tallustelemassa meiđän omassa kaupungissa. Hänen met spiuneerasimma puolikuolihaaksi, kiini siihen asti ette se äkkii hävis. Silloin mie laukoin mamman tykö ja muistelin mitä oli tapattunnu.

«Spiuni?” mamma sanoi. ”Ehei, se oon tyhä semmonen sukututkija», se sanoi.

Paljastui ette mamma tiesi tämän vieromiehen joka nyt olesteli kaupungissa. Se oli näjet Tromssan universiteetista, oli mamma kuulu. Se tosin tuskin oli oikkee koulattu sukututkiija, mutta sillä oli pohjafaaki jossaki viekkhaassa, missä se nyt oliki. Piian psykologiissa, mikä kyllä antoi sama hyvän taiđon tutkiit sukkuu 71 graadii pohjaista pittuutta. Mamma oli nimittäin muitten poovausklubin kaffiämmiin kansa selvittänny assiita. Niilä oli kohta sama paljon salhaiseksi stämplättyy tiettoo ko kaupungin omala kontraspiuneerausringilä, ja mamma neuvoi meitä kläppii ette oltais vähemän epäluuloiset. Se meinas ette se oli fiini assii ko löytyi oikkee sukututkiija, ja muisteli ette mies oli täälä hakemassa ittensä juurii. Sekä ommii juurii ette muitten juurii.

Joista se ei sitte näjemin tieny ketä net olthiin, ymmärsimmä met kläpit. Ja niin, met ajattelimma, ja tällä kerttaa eppäilimmä mamman neuvoo.

Tarina jatkuu ensi kerralla…