Piirustus: Wilfred Hildonen
Näjimä kunka mies joutiloitti ympärins hautakivviin välissä, hauđanvakavanna ja koko hoito.
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Vähän aikkaa meni ilman ette näjimä sitä sukututkiijaa, mutta saman viikon perjantaina met taas löysimä hänen. Se oli yksi isoista kläpiistä, se juoksi meiđän tykö rastila ja muisteli ette se kamala vieromies joka haki juurii, oli siinä likelä. Nimittäin kirkonmaala. Vookin kirkonmaa oon koulusiljon ja vanhoittenkođin vieressä, kaupungin suunittelliijat olthiin ajatelheet ette siihen laihiin se oli näpsä kulkkeet niitten vällii, ja niin met juoksima heti koulusiljon laiđale ja toljotimma.
Sielä se oli, kuljeskeli ympäri kirkonmaata. Niin ko elläävä kuollu, hauđalta hauđale niin ko olis hakenu jotaki. Piian viimistä leposijjaa, muutampi meistä ehđotti. Eli ette se koitteli kunka se oli kävelä taas täälä Vookissa.
Nyt se oli paha tiettäät oliko vieromies spiuni vain zombie. Eli piian kumpiki yhtä aikkaa, spiunizombie. Heti päätimä ette viimi vaihtoehto oli oikhein. Se oli tullu Makrehaan spiuneeraamhaan kuolheita. Taas mamma oli eri mieltä ko mie jälkhiin koulun juoksin kothiin.
Mamma selitti ette se oli sikkaristi vaikkee olla sukututkiija ilman ette selvitti niitäki kukka olthiin jo eđesmenheet. Silloin se oon luonolinen ette lujethaan kirkonkirjoi ja kattelhaan vanhoita hautapaikkoi. Ilman ette paikan käpit nähđhään siinä mithään väärää, se meinas.
Päivää jälkhiin hengas enämen kläppii Vookin kirkonmaan aiđala ko turskii papan verkoissa ulkona vuonossa. Aiđantyngän oli siihen pantu sikkaristi sillä ette vihaiset kummitukset pysyttäis kirkonmaan sisäpuolela, vaikka mamma väittiki ette se oli siinä pitämässä nälkäporot ulkopuolela. Näjimä kunka mies joutiloitti ympärins hautakivviin välissä, hauđanvakavanna ja koko hoito. Välilä se pysätti ja pällisteli sitä ja tätä, ennen ko otti framile pienen notiisiplokin mihin kirjoitti. Sitte se pani notiisiplokin taas jakkiplakkarhiin ja jatkas nuuskimista.
Mystilistä käytöstä mistä raporteerathiin etheenpäin muile kläpiile. Ja lisäksi muutamalle valitulle ravhaale jokka ymmärethiin paikan tieđustelupalvelun vereksitten tiettoin pääle. Sinäki päivänä mamma oli saanu muilta kaffiämmiltä salhaista tiettoo miehen ympäri. Mamma oli vieläki eri mieltä meiđän kansa eikä uskonu sitäkhään ette miehelä ei ollu ellääviitten sielunelämää sillä ko se oli spiunizombie.
«Ei ehei», mamma sanoi. «Se oon täälä tyhä sitä varten ette laittais ittelens yhenlaisen puun. Sukupuun.»
Tieto mikä heti levis kansa syöttöpuurhiin Vookin kaijala. Missä väki heti pyrskätti nauramhaan. Siihen aikhaan syöttöhommissa oli enniimitten vaimoi ja nuorii, net iskethiin liinakoukkhuin sillin, makrelin ja ankkurikalan kappalheita ja meinathiin ette jos vieromies halus ittelens puun, se se oli kyllä tullu väärhään saarheen. Teppumettä, meinas syöttöhommaväki, se oli likkiimpännä puita mitä se saattoi löyttäät. Eli jos se jäis Makrehaan tesemperikuuhun asti, ko silloin paikasta löyttyy joku määrä importeeratuita pötäjiitä.
Met kläpit kylläänythiin spiuneeraamhaan sukututkiijaa ko se raportin jälkhiin kolmanen kerran olesteli piplioteekissa. Sielä se istui, sanoi kläpiistä joku joka oli spiuneerannu oikhein tarkkhaan, tiimoittain ja plaađas vanhoita kirjoi mikkä olthiin täynä keltaissii sivvui ja epäselvii harakanvarphaita.
Aukustikuun lopussa sukututkija oli häviny. Se pasas hyvin yhtheen sen kansa ette hän oli elläävä kuolu, mutta syöttöpuurista saima tieđon ette se oli tyhä matkustannu pois. Sikkaristi takaisin universiteetthiin. Joku assiisseen vihitty oli kuulu ette se ei ollu löytäny Makreasta ei äffääkhään.
Sen, meinathiin syöttöpuuraväki, het oltais kyllä saattanheet sannoot jo etukätheenki. Sihen laihiin se olis säästyny tästä mukasta. Makreassa oli ushein niin ette siittämisaijankohđasta tuli sukututkimuspropleemiita. Eriliikaisesti talvela. Nimittäin ko oon pimmeeaika ja huono nähđä – ja vielä ko siihen liittyy onnistunnu pontikka ja tihheet virtakatkot –, se net tehđhään ette se oon paha tiettäät kuka oon mitäki lähtöö.
Toinen assii oon vielä se ette pohjaisen ihmisillä oon myötäsyntyinen vastahaka sukkuu kohthaan; paljot kokonhansa kielythään myöttäämästä ette oon sukkuu niitten kansa kenestä siihen laihiin sanothaan. Ja jos nyt vasthaan kaikkii ođotuksii lykästyiski saamhaan aikhaan sukupuun ennen ko se ilman ravinotta kuolis pois, se poro kyllä söis sen noppeemin ko mitä siihen kerkkeis panemhaan nimmii.
Mamma kotona Larsjord 1C:ssä oli silminnähđen murheelinen. Mie luulen ette se meinas ette se oli ikävä ette se tromssalainen ekspertti joutui lähtemhään pois tyyhin käsin.
«Se riepu ei koskhaan löytäny mithään sukupuuta», mamma sanoi, myötätuntoisenna niin ko aina.
«Mitä se sitte löysi?» mie ihmettelin.
Mamma pureskeli sitä. Mie näjin ette se niin ko aina ajatteli ihmisistä hyvvää. Ko tyhä tarpheeksi haki, mammala oli se filosofii, se kyllä aivan sikkaristi jotaki löytyi. Piian jotaki muuta ko mitä oli ođottheessa, mutta jotaki hyvvää kuitenki.
«Piian se löysi kuitenki pienen sukupenshaan?» mamma sanoi.
Mie näjin ette se hunteeraili sitä ette merkittäävä Tromssa-ekspertiisi pani siihen niin paljon aikkaa löytämättä kuitenkhaan mithään.
«Sillä ko häy’ymähän met täälä Makreassaki olla jotaki lähtöä?» mie kuulin ette mamma arveli.
Met kläpit olima paljon sikkarimmat meiđän assiista. Miehenpuoli notiisiplokin kansa ei hakenu sen enämppää juurii ko puitakhaan. Sissiimältä se oli aivan sikkaristi spiuni. Ja luultavasti zombie.
Meiđän ajatusta lujenttaa se ette miestä ei sen pörästä ennää koskhaan näkyny Makreassa, se oli ko vajonu maahan.
Tegning: Wilfred Hildonen
