Pohjoinen poronhoito

Vaatimen merkkaus kirnussa Tenolla elokuussa 2018. (Kuvat: Juuli Vänni)

 

Suomessa poroja voivat omistaa kaikki EU-kansalaiset, Norjassa vain saamelaiset.

 

Juuli Vänni

 

Poronhoito on pohjoisen Fennoskandian erityispiirre. Siinä yhdistyy paimentolaisuus, karjanhoito, alkuperäiskulttuuri, tunturit ja villi erämaa. Se myös yhdistää valtioita ja on tärkeä osa pohjoista kulttuuria. Sitä varjostaa kuitenkin muun muassa konfliktit maankäyttöoikeuksista ja kritiikki ylilaidunnuksesta.

Poronhoito on vanhin pohjoisten alueiden elinkeino Suomessa, joka on edelleen elinvoimainen. Vapaasti laiduntavat porot hankkivat pääosin itse ruokansa laiduntamalla tuntureilla ja metsäalueilla. Nykyään pitkät aidat kuitenkin rajoittavat porojen vapaata vaeltamista ja yhä useammat poron omistajat turvautuvat lisäruokintaan talvisin. Aidoista huolimatta vapaana laiduntavat porolaumat sekoittuvat keskenään. Omistajakohtaisen korvamerkin perusteella porot saadaan kuitenkin eroteltua omistajilleen teurastuksen ja vasaerotuksen aikaan.
Nykyisen suurporonhoidon synnystä ei ole varmaa tietoa, milloin ja missä se on alkanut ja muodostunut, mutta sen arvioidaan kehittyneen Norjassa noin 1300-1400-luvuilla, josta se vähitellen levisi Suomen Lappiin, viimeistään 1600-luvulla.

Kymmenen porolajia

Maailmassa on yli kymmenen eri poron alalajia. Kaikki lasketaan kuitenkin kuuluvan samaan, Rangifer-suvun ainoaan lajiin (Rangifer tarandus). Kesyporo (Rangifer tarandus tarandus) on samaa alalajia kuin Etelä-Norjassa ja Venäjällä elävä tunturipeura.

Metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus), jota esiintyy ainoastaan Suomessa ja Luoteis-Venäjällä, on eri alalajinsa, jolla on muun muassa pidemmät jalat ja turpa kuin porolla ja tunturipeuralla. Muita esimerkkejä eri alalajeista ovat Pohjois-Amerikassa elävä metsäkaribu (Rangifer tarandus caribou) ja Norjan Huippuvuorilla laiduntava, kaikkein pienikokoisin poron alalaji ja maailman pohjoisin kasvinsyöjänisäkäs, huippuvuortenpeura (Rangifer tarandus platyrhynchus).

Poronhoitoalueet

Porolaidunnusta harjoitetaan ainoastaan Fennoskandiassa. Entisaikaiseen elinkeinoon kuului porojen luontaiset reitit ja vuodenkierron seuraaminen. 1800-luvulla valtioiden rajat asettivat rajoitteita vanhalle paimentolaisporonhoidolle. Nykyään poronhoitoyksiköiden, eli paliskuntien, rajat on erotettu aidoilla toisistaan. Näin ollen myös poron omistajien perinteinen paimentolaiselämäntapa vaihtui pysyviin asutuksiin.
Norjassa poronhoitoalue on noin 40 % maa-alasta, eli noin 135 000 km2. Suomessa poronhoidolle asetettu alue on hieman pienempi; noin 36 % eli 122 936 neliökilometriä.
Norjassa poronhoitoalue ulottuu myös paljon etelämpään kuin Suomessa. Eteläisin poronhoitoalue Norjassa jatkuu Femundsmarkaan asti, eli samoille leveyspiireille, missä Jyväskylä sijaitsee.
Suomessa poronhoitoalue on jaettu 54 poronhoitoyksikköön, eli paliskuntaan. Norjassa taas kuusi alueellista laidunmaata on jaettu 82:een siidaan eli piiriin. Neljä näistä sijaitsee Etelä-Norjassa lähellä tunturipeuran elinalueita. Paliskuntien ja piirien alueilla on useita eri laumoja, eli tokkia, joissa on monen eri poronomistajan poroja. Korvamerkkien, eli sanojen tai tekojen, avulla porot tunnistetaan omistajilleen.

Vuosirytmi

Poronhoidossa seurataan vuoden rytmiä. Porot erotellaan kesäisin tai syksyihin ja peurankorvat, eli vasat, jotka eivät vielä ole saaneet korvamerkkiä, merkitään omistajilleen. Erotukset hoidetaan yleensä tokkakunnittain, jotka ovat paliskuntien pienempiä osia, usein suvuista muodostuvia ryhmiä. Vasojen korvamerkinnät tehdään useimmiten syksyllä, kun vasat ovat jo vähän kasvaneet, mutta eivät vielä teuraskokoisia.

Porojen kokoaminen aitaukseen on suuri kokemusta vaativa työ, mikä tehdään nykyään mönkijöiden ja moottorikelkkojen, sekä joskus myös helikopterin avulla. Erotusaitaus, johon porot kootaan, koostuu eri kokoisista aitauksista, joihin poroja voidaan erotella.
Ensin porot ohjataan pienempään aitaukseen, jossa sekä vaatimet eli naarasporot että vasat merkitään numeroin. Kun kaikki vaatimet ja vasat on saatu merkittyä, ohjataan kaikki samaan isompaan aitaukseen, jossa vasat yhdistetään emilleen. Kun on selvää, mikä vasa kuuluu millekin vaatimelle, tiedetään myös kelle omistajalle nämä kuuluvat.

Eroja omistuksessa

Norjassa on noin 250 000 poroa ja Suomessa noin 200 000.
Norjassa Eteläistä poronhoitoaluetta lukuun ottamatta poroja voivat omistaa ainoastaan saamelaiset, kun taas Suomessa kuka tahansa EU-kansalainen voi omistaa poroja.
Eroja poronhoitoon tuottavat myös erilainen luonto, sillä Jäämeren rannikolla kosteuden ja lauhkeamman talven aiheuttama kasvillisuuden jäätyminen hankaloittaa porojen talviruokailua ja näin ollen porot siirretään talvisin eri laitumille.
Porotaloudella on tulevaisuudessa paljon uhkia, kuten ilmastonmuutos, ylilaidunnus, kaivos- ja energiateollisuus. Poronhoito saa myös osakseen kritiikkiä maankäyttöoikeuksiin sekä luonnonsuojeluun liittyen. Se on kuitenkin erityisesti pienemmissä pohjoisen kylissä tärkeä työllistäjä ja kylien elinvoimaisuuden ylläpitäjä. Lisäksi sillä on suuri kulttuurillinen merkitys. Sitä on jopa ehdotettu UNESCO:n kulttuuriperintökohteeksi.