Puukko

Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Sinä kesänä ko mie olin 
 viiđenvuotias, mie sain skenkiksi puukon.

 

Tekst: Maureen Bjerkan Olsen og Arne Hauge
Kvensk oversettelse: Eira Söderholm
Illustrasjon: Wilfred Hildonen

 

Se tapattui pakkahuonheessa, siinä pikipimmeessä katolisessa osassa prykkyy, missä kalat korjathiin, ja mie muistan ette se yllättäävä skenkki oli hirmunen iso assii.

«Kalan korjaus- ja fileteerauspuukko,» sanoi pappa, ja mie otin harthaana vasthaan skenkin ja ihhailin sitä.

«Kaksoiset saavat samanlaiset,» faari sanoi. ”Tyhä ette net saavat semmoiset, missä oon siniset kahvat. Sie saat puukon missä oon punainen kahva, sillä ko sie olet tytär. Mutta oon se kuiten yhtä terävä”, se sanoi.

«Minule oma puukko? Voi pappa, hirmunen paljon kiitoksii!»

For den norske versjonen av denne fortellingen, se her: Kniven

Mie iloittin näyttämhään kunka seppä ”kalapiika” mie olisin. Fileteeraisin täyttä vauhtii niin ko raavhaat. Puukko oli kirkas ko silli, terä terävämpi ko kevätaurinko. Punainen kahva ja musta tuppi olthiin plastii, ja siinä oli krenksu millä sen saattoi hengata vyöhön. Mutta ennen ko mie kerkisin kyllästyyt kattomasta fiinii skenkkii, faari sanoi:

«Ja nyt sie piđät oppiit korjaamhaan kallaa ja fileteeraamhaan.»

Pappa viskas valtavan turskan penkile. Mutisi ette turska oli saman aamun pyytöreisulta, ja pyysi minnuu alkamhaan hommhaan. Mulla ko oli puukko ja kaikki.

«Hommhiin,» pappa sanoi ja meni keinhoonsa. Katos sinne missä muutki olthiin, sielä kauvempanna missä pryky paistatti päivää auringossa. Sieltä kuului kaukaista nauruu.

Äkkii minusta ei tuntunukhaan ennää niin somalta. Muut olthiin kokkoontunheet prykyle, täälä oli pimmee ja kylmä. Ja vähäsen kamala. Omala puukola mie kuitenki saisin näyttäät ette mie olin iso tytär joka osas korjata kallaa ja fileteerata, ja niin mie tartuin turskhaan kiini ja korjasin sen.

Molot mie viskasin alas moloreikhään, mikä oli laattiissa penkin alla. Mie kuulin kunka se plaiskatti ko molot menthiin reijästä merheen, kajaviitten ja varisten, nälkäisten pikkukalloin, ristirääppiin ja muitten meren elläimiitten iloksi. Mie olin ushein kattelu raavhaita ko net korjathiin kallaa, ja nyt mie ymmärsin miksi raavhaat sanothiin ette se oli tärkkee ette oli noppee: kylmä kalamoska teki ette sormet tantistuthiin. Sitte piti puhalttaat hyppheissiin ette net taas lämmithiin, ja jatkata fileteerausta.

Kalannahka ratkes niin ko se olis ollu näkymätön sauma siinä ko puukonterä meni pitkin kalan sölkkää, päästä kiini pyrsthöön asti helposti ko mikä. Sitte piti leikata sievästi kalan lihan läpi, ja jos se kävi hyvin, se puukko osas sölkäruothoon. Minula puukonkahva vääntyi käđessä, ja mie tunsin ko terä osas johonki mikä ei ollu kallaa. Mutta osas se johonki kovhaan nytki. Minun sormheen.

Vasemphaan etusormheen, keskele keskimäistä niveltä. Veri valos, käsi ja käsivarsi lokkaanuthiin ja veri alkoi tippumhaan kalan pääle, korjauspenkile ja laattiiplankuile. Mie kouristin käđen kupiksi ette veri jäis siihen. Haava kirveli, mutta enniiten kippeetä ei tehny sen paremin kalan suola ko meren suolakhaan, mutta enniiten kirveli pettymys siitä ko en ollu menestynny kaikkiin yksinkertaisiimassa assiissa: kalan korjaamisessa. Pappalahan meinas ette hänelä oli jo oikkee fiskaritytär, ko sallima oli ollu hänele niin hyvä ette oli antanu hänele tyttären. Mutta siinä se seisoi, monniin sukupolviin karkaistunheitten fiskariitten jälkiläinen, ja valotti verta heti epi ensimäisen turskan pääle. Minnuu hävetti. Puukko jäi ko mie suoraa kyyttii juoksin pakkahuonheesta.

En kyllä juoksaissu pappan tykö prykyle mutta kothiin mamman tykö. Kuorasin polkkuu ylös sinisheen talhoon, polku kiemuroitti miehenkorkukaisten koiranraasi- ja muitten rikkaraasiseiniin välissä. Mie tunsin kunka veri valos yli kantin, nyt se visshiinki halus loata meiđän pikku polvun kansa. Mie panin oikkeen käđen vaseman alle, mutta heti se valos yli kantin siitäki käđestä. Kajava kuoras minnuu, ja pyyristeli alas ja kilkui, ilman se luuli ette se punainen minun käsissä oli jotaki syötävää.

Vähän matkaa törmää ylös rikkaaraasi loppui, ja viimisen kappalheen kiini trapule mie sain laukkoot kukkaiskentälä. Se oli hankala aukaista ovvee kyynespäälä.

«Mamma!»

Mamma juoksi vasthaan, met kohtasimma välikangissa.

«Mamma, sie piđät topata veren. Niin, ja panna sen taas oikkeesseen paikkhaan,» mie sanoin ko kiskoin mammaa sisäle köökhiin. Se työnsi minun toolile istumhaan ja pyysi ette aukaisen kouran.

Mutta se oli ko mamman käđet oltais samala ottanheet voiman minusta. Minun käđet puđothiin sylhiin ja sormet oijethiin. Kourhaan kokkoontunnu veri valos minun housuile ja raskhaina pisarina köökin laattiile. Verelä oli vissisti halu loata kansa meiđän köökin laattiin. Mie tunsin kunka ensistä huuli alkoi vapisemhaan, se puđisti eshiin yhđen kyynelheen, mikä houkutteli myötäns lissää kyynelheitä.

«Isä tullee suruliseksi!» mie itkin, se meinaa ette mie en ole mikhään kunnon tytär.

Oikkeen fiskarin tytär. Ko siinä kävi niin epi ensimäisen kalan kansa. Olin justhiin saanu pappalta uuđen ja fiinin puukon, se maksoi kyllä sikkaristi paljon, ja mie en saattanu sen verttaa ette pystyisin fileteeraamhaan yhđen turskan.

Mamma pyhki pois veren, hän sai kaiken tuntumhaan paremalta. Multa pääsi huokkaus ja sanoin ette ei mulla ollu ollu meininki leikata itteeni puukon kansa. Ette ei mulla ollu ollu meininki puđota alas savvustamon trappuu sillon ko mulle niin kävi. Sanoin mammale ette en mie halunu pölätä pimmeetä ko olin sielä yksin sen valtavan turskan kansa ko pappa meni prykyle naureskelemhaan ja syljeskelemhään merheen. Sinne ulvos, missä oli näkönen, yhđessä niitten muitten ihmisten kansa. Mie sanoin mammale, ette mie olin freistanu olla pappan mielen jälkhiin, olla marisematta, parkumatta ja itkemättä enkä niin ko pikkukläppi.

Mutta ei, mamma kieltäytyi panemasta takaisin sitä vertä mikä jo oli valonu. Mutta onneksi mulla oli vaikka kunka paljon vertä jäljelä, mamma sanoi. Nimittäin siinä taphauksessa ette hän saisi sen topatuksi.

«Nyt mie toppaan veren,» mamma sanoi, ja hupsis; vielä muutaman sekunin sormesta pulppus vertä, sitte se toppas. Mie kattoin sormee samala ko mamma pesi ja sitoi sen, mutta enniiten mie kattoin hänen pääle. Se antoi mulle lohđutuksen.

Mie muistan mammam varovaiset sanat, hiljaiset ja pehmeet ko fieruhaan unheetetun auttiin hyöhemet. Hänen sanat täytethiin sen tyyhän paikan, mistä huokkaukset tulthiin, sanat silitethiin ottan ja laskivat alas molemat silmäluomet.

Pörästä mamma sanoi, ette mie olin nukattannu niin uskomattoman noppeesti. Sitte mie sain kakaaota ja kotonaleivotun leivän kiivui pruunijuuston kansa. Mie söin samala ko hunteerasin ankarasti en minkhään ympäri, ja sormee särki taktissa köökin seinäkellon kansa. Aika ja kroppi, kumpiki ilmoitelthiin ittestänsä. Mie olin oppinu fileteeraamhaan kallaa.