Ristiaaloila

Jeg gjemte meg alt det jeg orket, gjorde meg flat på dørken. (Piirustuts: Wilfred Hildonen)

 

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Makrean Kelviikka oli niin ko paratiisit muutoinki: Sinne pääseminen oli puhđasta helvettii.

Kelviikkhaan met juđima tunturin yli joko Vookista tahi Nuurvookista, eli sitte kirjoitimma testamentin alle ja valittimma meritien. Sivvu suolaisten rantakallioitten ja pystöin henkopahtoin, ympäri niin säänankariin niemennokkiin ette tyvenki tuntui. Ahnheet kajavat kuorathiin meitä aina ko valkkeet, pahhaa varraavat ristit.

Muutamisti met lähđimä Lillin, pappan säänkestäävän kutterin kansa, millä hän päivälisesti kävi fiskussa. Sää saattoi ärrytellä kunka paljon tahtoi, Lill oli ko koivunvitta, sujui mutta ei taittunu. Lillin täkilä piisas sijjaa, ja jos sattui pahasää ja uhkas täkkii maksottomalla pesola, ei tarvinu muuta ko kiikkuut alas pystösuorii trappui ja piiloot ittensä kajutthaan.

Les også den norske originalen av denne kvenske oversettelsen, den heter Krapp sjø

Moolina oli pappan kesäkämppä, sininen uuđestirakenuksen aikhainen huonet juuri Kelviikan prykyn ylipuolela, paikassa, mikä varhemin oli Kapan komuunin keskipaikka. Kohta kaikki kelviikkalaiset olthiin suomen lähtöö, havaithiin hiljemin; varhemin ei kukhaan sanonu äänheen ette het olthiin «kvæner». Met olima Kelviikassa joka kesä. Mamma ja pappa, minun veljet ja mie, sekä vielä sääfferi Rex ja kotikissa Lizken. Ruokavarraa ja muuta tilpehöörii piti olla vaikka kunka paljon, niin ette kesästä tulis soma niin suurile ko pienile.

Tavalisesti emmä kuiten lähtenheet reishuun Lillilä mutta Sigerfjordila. Se oli pappan peilivenet, kokonhansa säile ja tuulile aukkein venet. Kevvee ennen ko lastasimma sen, mutta ko olima lastanheet sen täppitäytheen, silmääkhään ei saanu räphäyttäät ette venet ei vajjois.

Minun muistossa nämät reisut peilivenheessä olthiin kylmät ja kamalat. Ja pitkävetoiset, vastatuulessa ja huonossa säässä. Se oli ko oltais kuljettu käsiprämsi päälä, mutta pappala kyllä oli konsti: mitä enämen paarui, sitä enämen gassii.

«Ko se oon täysi tormi, se tarvittemma täyđen gassin», pappa meinas. Hän kieltäytyi matelemasta etananfaarttii niin ko siipheen ammuttu skarffa. Ei, tosi kelviikkalainen, meinas pappa, ei ole koskhaan niin ko söörinki ja muut maakravut. Se oliki pappa joka muutti vanhaan sananlaskun, ko hän sanoi ette:

«Huonoo säätä ei olekhaan, eikä huonoi vaattheitakhaan.»

Sen paranuksen avula pappa säästi rahhaa, ja mie kasuin ylös paljoin arpatavaroitten kansa.
Muistan yhđen semmoisen kerran ko otima sigerfjordilaisen kansa kursin Vestersidasta käsin meiđän kesäparatiishiin. Sää oli semmoinen, ette kukhaan ei olis sannonu ette nyt oon kesä. Tuuli tukki luihin ja ytimhiin, ja paarot tyhä korjethiin ja korjethiin. Mamma väisti päälekaristaavaa karjaspäätä ja meinas ette met piđïmä pyöyryttäät takaisin.

Pappa ei kuulu juuri mithään tuulen ulvonalta tahi mutuurin karjunalta, mutta eipä hän kuitenkhaan olis antanu alle eli viskanu loukkhoon läpimärkkää hantuukkii. Hän lykkäs gassihantaakkii freistaissans anttaat gassii enämen ko ko maksimaalisesti.

Ihmistokka joka oli menemässä Kelviikkhaan, istui huiskis haiskis venheessä laukkuin ja säkkiin ja läpimärkkiin pappilooviin välissä, ja pörätohđala istuima mie ja Rex. Mie tohđala justhiin sen valtavan mutuurimonsterin eđessä, Rex pohjala minun kontiissa kiini. Se freistas kynsilä tarttuut venheen pohjhaan, mutta mie panin käsivarret sen ympäri ja niin met pysyimä kiini toinen toisessa. Kaksin oli häđässä vähemän kamala, eriliikaisesti ko venet ensistä pääsi paaron harjale ja sieltä taas sukalsi suorhaan alas seuraavan armottoman paaron pohjhaan. Kumpi meistä, Rex eli mie, pölkäs enämen, ei ole hyvä tiettäät. Vaikka kyllä mamma pölkäs enniiten. Ja sitte sää muuttui.

Niin ko se pruukkaaki, sää ei muuttunu paremaksi. Se tuli tormi. Ilkeyttäns kähisten säänjumalat viskathiin meiđät keskele ristivirttaa, met jouđuima ristiaalokkhoon. Vaffelipaaroi, niin ko jokku ruvanankarat finmarkkulaiset semmosta mertä käskeevät. Terävinnä ko indiaaneriteltta ja sama korkkeina net syöksättelthiin eshiin niin ko trollit loovasta. Sigerfjord oli ko mullikka kevväilä, ja minun selän takana mie kuulin ko propeli alkoi kehräämhään tyyhässä ilmassa. Sitte Sigerfjord taas meni naamalens seuraavaa paaroo päin, keula kiikkui ylös, mutuuri pärskätti ja ärjätti ko propeli uuđesta sai vettä myllhyyn. Äänet minun sölän takana olthiin hirveet, ja mie ajattelin ette nyt kyllä piissaa. Niskahykset nousthiin pysthöön, mie halusin pois. Hithaasti mie vajosin alas tohđan päältä.

Vajosin kiini pohjale asti, mihin panin maata aivan laatteeksi looviin välhiin. Mie halusin saađa Rexin minun myötä sinne pohjale, mutta se pani vasthaan ja kieltäytyi ottamasta ossaa minun santikkastrategiisseen. Mie en perustannu enämppää koirasta ja laittauđuin vain aivan pieneksi, ja olin ko ei mithään ko pappa havaitti minun. Se huusi ette mie häyđyn nousta ylös ja istuut tohđale, eikä maata sielä ja sätkiit.

«Niin ko justhiin napattu pikkusaita. Ylös siitä, siehän kastut läpimäräksi!» mie näjin ko hän kääntyi ja huusi.

Märäksi? Yksikhään meistä ei olis kastunu vähhääkhään enämppää vaikka venet olis kaatunu ja met hukkunheet. Mie en vain halunu olla laivan keulakuvana sen karjuuvan mutuurin eđessä. Tässä venheen pohjala mie makkaisin, oli se sitte kunka kamala tahansa. Ja justhiin silloin:

«Fräääääääss!»

Sigerfjord syöksätti ilmhaan, ja taas mie kuulin ko propeli iski tyyhää. Mutta tällä kerttaa, sen sijasta ette olis puđottannu mutuurin rangan takasin merheen, valittiki mutuuri viskata hännän suorhaan ylöskäsin.

«Bang!»

Mutuurinpää puski ko vihainen jaaravanhus sishään venheesseen ja tukki siihen paikkhaan missä mie juuri hetki aikkaa olin istunu.

Muurinsärkkiijäksi passeli mutuurinpää katos ko uusi harmajanvihrinen vesiseinä pakoitti Sigerfjordin kiikkumhaan taas ylöskäsin. Mutuuri paukatti kovala äänelä sijalens, mutuurin kiinitykset rotisthiin, ja nyt ei pappa ennää olheen huutanukhaan ette mie piđän painuut istumhaan tohđale. Päinvastoin, nyt sai pappa kuula suorat sanat eri puolilta venettä. Paras ottaat vähän rauhalisesti sen gassihantaakin kansa. Jos tuo olis tapattunnu, meinathiin mamma ja muut, ennen ko Maureen niin ko ihmheen kautta pani maata venheen pohjale, se se olis kyllä ollu sen viisivuotihaan loppu.

Mieki otin rauhalisesti ja jatkoin makkaamista ja riutumista venheen pohjala. Sen pörästä mie en ole koskhaan pöläny venheessä. Tämä lapsuuđen kammoittaava Kelviikan seilaasi opetti nimittäin mulle mitä pittää tehđä jos vaara oon tulossa.

Tehđä niin ko vaisto käskee.