Piirustus: Wilfred Hildonen
«Se oli vähhiintä yhtä vastahankainen ko vaimot Kelviikin Kjelenissä silloin ko net souđethiin saarheen, kiskothiin lopun matkaa noitavalkkeesseen ja siđothiin tolpphaan.»
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Nyt ko söörinkipiika oli oppinu homman, met nousima ylös suunitelthuun lähtöpaikkhaan. Usheimat meistä piđimä sompasauvoi ko laskima luokkaa, sauvoista oli paljon appuu ko kiikuima taas ylös törmää. Kläppi molemilla puolila met lykkäsimmä söörinkipiijan ylös törmän lajele. Sivvu opphaan ja rakkhaan katumapaikan Øvergatan ja Mellomveienin välissä ja kiini aivan ylös asti. Niin korkkeele Mellomveienii ko mahđolinen. Laaja näköala, Vookin talot sielä alhaala pienet, kovossa fieruassa niin ko joukko vihassa viskotuita arpanapuloita. Siinä pölvössä ette söörinkipiika uskois ihmisista kaikkiin pahhiinta, aloima taas puhumhaan murtheela. Ko sillä oli nimittäin niin vähän taittoo luokanlaskussa, se sillä oli huono prognoosi. Puulvantthuita yhtheen lyöđessä kuului kolme sannaa:
«Lykästämmäkö sen alas?»
Ehđotus äänestethiin alas. Eikä meistä kyllä yksikhään meinanu sitä tođesti. Söörinkipiikkaa kuurottais sama paljon elämän myötälheessä ko vastalheessaki.
Kaksi issointa poikkaa kuurottais häntä. Yksi kummalaki puolela piđettäis lujasti kiini tyttären käsivarsista. Loppuroikka hääräis ympärillä, parhaat luistimatyttäret laskettais eđessä ja tarvittaissa raivattais tietä. Kattottais estheitten pörhään, vinkattais pois ulkopuoliset ja sen semmoista. Hetki oli tullu, isot pojat tartuthiin söörinkipiikkaa käsivarsista ja alethiin kiskomhaan sitä kohđi reunaa.
Les den norske versjonen her: Søringpia, del 2
Näytti ko söörinkipiika vasta silloin olis ymmärtänny plaanan. Se pani vasthaan ja alkoi höpöttämhään, hirmuinen noppeesti ja hirmuinen paljon. Met pääsimä selvile ette se oli ymmärtänny väärin, ette se ei halunu. Ette se oli luulu ette met menisimmä laatteele luistimapaanale. Ja ette hän katui melkhein kaikkee, enniiten sitä ette oli reisanu pohjaisheen ja ette hänen vanhiimet olthiin kohđanheet ja saanheet vielä lapsiiki.
“Appuu»
Hoksas söörinkipiika sannoot, se lykkäs persheen takapäin ja tappeli kaikin voimin vasthaan. Se oli vähhiintä yhtä vastahankainen ko vaimot Kelviikin Kjelenissä silloin ko net souđethiin saarheen, kiskothiin lopun matkaa noitavalkkeesseen ja siđothiin tolpphaan.
«Ei!» se sanoi, pirrilakki oli jo lentämässä pois. «Mie en tođesti halluu!»
Demokratii voitti yli. Söörinkipiijan äänestethiin nurin. Niin, ja lisäksi se ette se oli vielä harjoitellu liijan vähän luistetterriin käyttämistä ette olis pystyny panemhaan kunnola vasthaan. Niinpä met huilasimmma reunan yli, koko roikka.
«Kaikki pois tieltä! Kuula niskhaan sieltä!»
Kaikki huuđethiin. Tyhä ei söörinkipiika. Se freistas sen sijhaan olla ko siiviilipuolustuksen sireeni, se joka muutamisti äkisti heräs Vookissa ja sai ihmiset kurkistamhaan ylös ette oonko ryssä mistantannu kärsivällisyyđen. Harjoitus vain okkupasuuni, kyselthiin ihmiset tänäki sunnuntaipäivänä, siihen laihiin ko söörinkipiika ulvoi.
Met hengailimma ja viskottelimma toinen toisen käsivarsissa, ja vauhđissa ei ollu mithäään vikkaa. Kiini siihen ko huilasimma sivvu Larsjordan ja näjimä ette ajopaana oli suljettu.
Se oli pluuki. Siinä ko met olima neuvotelheet söörinkipiijan kansa ylhäälä, se oli naakkinu ylös alhaalta. Keskipaikasta meile kiusaksi. Nyt ajopaana oli yhtäkkii täynä lunta. Niin, mutta ei kuiten pluuka. Se ei ollu hyvä tölmätä pluukkii vasten, sen met tiesimä kokemuksesta, niin ette vahingosta viisastunheena met varasimma sitä. Kläppitormi liukatti sivvu, ja koko aijan söörinkipiika huusi ette hän kuolee.
Sanoma jonka panthiin merkkhiin ko pluukinajjaaja tukki ittensä ulos sivvuruuđusta. Tupakinnysä hehkui nurin väärin ko se karjui.
«No se nyt kyllä piru viekhöön olis justhiin oikhein!»
Faartti vain lissääntyi ette lissääntyi, eriliikaisesti ko pluuki oli käyny siinä ja ottanu pois uuđen vitilumen ja piilokaalamaa oli muuttanu klasikaalamaaksi. Vauhtikyynelheitä silmänurkissa met huilasimma alaskäsin kohđi Café Ritzin kryssii. Missä taas kohtasimma arvaamattomii estheitä.
Se oli se perhanan pluukapiili. Se oli ollu tääläki. Se oli siinä väärässä luulossa ette sunnuntain aamupäivä oli oikkee aika semmoista työtä varten, ja kravanu kryssin pohjaa myöđen. Asfaltti kiilteli ja sen pinta krouvi ja musta, ja yli koko kryssin oli välivaraksi levitetty suurii määrii lokaissii jääkokkarheita ja kovii lumilimppui. Met olima kiini tähän asti laskenheet siivossa sekamelskassa, mutta nyt meiđän formasuuni särkyi. Toinen toisen jälkhiin met lensimä nurinniskoin. Eli tehimä hätälaskun pluukakinoksheen.
Lopuksi kansa net kaksi poikkaa jokka kuurothiin söörinkipiikkaa menthiin nurin. Kläppii oli siroteltu sievästi yli koko Storgatan kryssin, mutta se tytär jatkas yksin vielä sen lyhykäisen matkan. Se ei köyristynny kokhoon ette olis saanu pareman balansin, eipä vainkhaan, se oli ko risti, jäykkänä ko linnunpöläke siinä ko päästi viimisen vinkaisun.
«Tyyrää kohđi Grand-hotelii!» joku meistä oli päässy nousemhaan kyynespäile ja huusi.
«Tahi aputeekkii!» huusi toinen.
Söörinkipiika nouđatti ensimäistä neuvoo, sillä ko ko met ryömimä ylös ja laukoima sen tykö, se makas lumessa hotelin seinän vieressä. Se makas samhaan laihiin ko silloin ko tehemä enkelinsiippii lumheen. Suojeluenkeli, sitä ei sillä kyllä tainu olla, sillä ko sillä oli iso kuhmu keskelä ottaa. Puhumavehjet oli kansa rikki, se sikkaristi tartti paikkaamista.
«Hei sinä Etelä-Norjan tyttö», met puhuima huolelisesti feilittömällä kirjaruijala. «Kuinka sinun kävi?» Se nosti pään lumesta, pirrilakki oli lopulisesti kađonu.
«Häh?»
Verinen villavantus kaivoi lunta vesisen kattanon eđestä. Se katteli meitä silmät kierossa.
«Mie en ymmärä mitä tet sanotta», se sanoi.
Vookin luokanlaskun olis pitäny ottaat pithoon muissaki paikoissa, met kläpit jälkhiin hunteerathiin. Se oli nimittäin niin hyvä ette sööringitki tulthiin järkhiin. Kielijärkhiin.
Ja piian söörinkipiijan uusila kielitaiđoila oli sormet myötä pelissä, ko vähän aijan päästä meiđän luokanlaskhuun tuli santtaa ratthaissiin.
Net olthiin muutamat huolestunheet raavhaat, net vaađithiin ankarii rajoituksii. Net sanothiin ette het olthiin aivan kyllääntynheet kläpphiin joka saathiin aikhaan lääkiräkinkkii ja ko oikhein pahasti kävi, lommistethiin piilii sen luistimisen kansa. Net meinathiin ette se oli meiđän oma vika ko olima itte sahanheet poikki meiđän uuđen sporttihaaran.
«Vanhaat luistheet eli uuđet luistheet. Nyt se oon loppu!» raavhaat sanothiin. Se oli iso osa Makrean väjestä mikä halus kielttäät kaiken luokanlaskun koko Makreassa.
Assiista torathiin, ja se loppui kompromisshiin. Met kläpit saima laskeet luokkaa luistheila ko tyhä piđimä huolta ja emmä laskenheet muutoin ko pyhinä ja pyhäpäivinä. Ja silloinki tyhä varhain aamula ennen ko trafikki oli alkanu. Silloin, raavhaat meinathiin, oli pienempi risiko ette tulis lääkiräkinkkiitä ja lommistettui piilinovvii ja vauhtisokkeita kläppii jokka lyötäis pään sishään sivvuruuđuista, ja sen kansa saattais elläät.
Kuitenki, söörinkipiikkaa met emmä sen jälkhiin nähnheet ennää koskhaan.
Piirustus: Wilfred Hildonen
