Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Ruijan Kaikus leder for november 2021. Kvensk oversettelse lengre ned i saken.

 

Spagaten er forbigående

Med relativt lite folk og svært små midler skal kvenfolket klare to ting på samme tid. Ta vare på det som har vært, og skape det som skal bli. En lei spagat, sikkert typisk for alle folkeslag som har blitt forsøkt utradert i språk og kultur.

Grovt sett har veteraner med furete never tatt seg av det første, og ungdom med visjoner det andre. Men når den siste stabeisen har tatt kvelden og øksa stadig ligger ved treets fot, ser jyplingene for seg å plukke den opp? Hive seg i kast med lafting og båtbygging, restaurering og nybygging, slik at kvenenes materielle kulturarv tas vare på?

Ungdommen fikser framtiden, de har lite annet valg. Men når gamlegutta er borte og all den tid kvenfolket har for få ressurser til å ha to tanker i hodet samtidig, hvem skal fikse fortiden? Hugge tak i nevnte øks og håndlafte i vei etter gammel oppskrift, nagle og spunse og spleise og esse i essa og hva det nå heter alt sammen, som var så viktig å kunne før i tiden.

Neppe ungdommen, kan man tenke. De er jo så moderne av seg. Vil nok helst bare sysle med kontor-kvenkultur, slippe å fryse og få vannblemmer på fingrene og heller gjøre ting som er viktige for framtiden. Til alt hell har vi en innvending. Nemlig om det egentlig er et pluss for kvenfolket at ungdommen deres er påfallende opphengt i fortiden?

Her minner vi om forskjellen mellom fortid og framtid: Kun en av dem er et evigvarende prosjekt. Det fins en grense for antall laftete hus, grense for mengde gammelt som fins. Og selv om det neppe føles slik for kulturminne-heltene som kjemper for å redde stumpene av kvensk materiell kulturarv: Fjøs og buer, hus og naust; jobben har en sluttdato.

Vi mener signalene fra fylkeskommunen og riksantikvaren i så måte er gode. Bedre enn på lenge. Veteranene skal få hjelp, prosjekter er i gang. Kvenske kulturminner, det lille som er igjen, skal tas vare på for ettertiden. Systemet skal sørge for det.

Det har de lovet, det skal de holde. Spagaten vår er forbigående, også den kvenske fortiden skal falle til ro. Slik at også vi kan samle bena, og gå videre.

 

Spagaatista tullee loppu

Kohta vähilä ihmisillä ja oikhein vähälä rahala pittää kväänikansa pärjätä kaksi assiita yhtäaikkaa. Ottaat vaarin siitä mitä oon ollu ja synnyttäät sitä mitä tullee olemhaan. Ikävä spagaatti, mutta sikkaristi tyypilinen kaikile kansoile jokka oon freistattu hävittäät kulttuurisesti ja kielelisesti.

Enniimitten net oon veteraanit känsäisine kourinensa mikkä oon pitänheet huolen ensimäisestä ja visunäärit nuoret jälkimäisestä. Mutta ko viiminen tervaskanto oon pannu maata ja kirves vielä makkaa puun juuressa, plokkaavatko räkänokat sen ylös maasta? Alkkaavat salvamhaan ja veistämhään venheitä, restaureeraamhaan ja rakentamhaan uutta, niin ette kvääniin materaalisesta kulttuuriperinöstä piđethään huolen?

Nuoret hoittaavat tulleevaisuuđen, muuta net ei juuri saata tehđäkhään. Mutta ko vanhus oon poissa ja ko kväänikansala oon liijan vähän resurssii pittäät yhtäaikkaa päässä kahta assiita, kuka sitte ottaa vaarin siitä tulleevaisuuđesta? Tarttuu tuohon kirvheesseen ja pykkää omin käsin vanhan mallin jälkhiin, naulaa ja tapittaa, punnoo köyđet ja takkoo ja mitä niitä nyt oonkhaan mitä oli niin tärkkee osata vanhaasseen aikhaan.

Tuskin nuoret, saattaa ajatella. Nethän oon olemassa niin nykyaikhaiset. Halluuvat tyhä puuhaila kontuurikväänikulttuurin kansa, päästä palelemasta ja saamasta vesikelloi sormhiin, niilä oon enämen mieli tehđä assiita mikkä oon tähđeliset tulleevaisuutta varten. Onneksi meilä oon tähän huomhautus. Nimittäin piian se oikkeestansa oon kväänikansan etu ette heiđän nuoret perustethaan niin paljon menheisyyđestä?

Tässä muistutamma erosta menheisyyđen ja tulleevaisuuđen välissä: Tyhä toinen niistä jatkuu ikuisesti. Siinä tullee raja vasthaan kunka paljon salvetuita huonheita tarvithaan, kunka paljon vanhaata oon olemassa. Vaikka se ei juuri siltä tunnu niitten kulttuurimuistosankariitten mielestä jokka taistelhaan kvääniin materiaalisen kulttuuriperinön loppunyssiin puolesta. Navetoitten ja aittoin, huonheitten ja naustiin puolesta. Mutta kuitenki se homma jonaki päivänä loppuu.

Met ajattelemma ette fylkinkommuunin ja riikinantakvaarin signaalit sen suhtheen oon hyvät. Paremat ko pitkhään aikhaan. Veteraanit saađhaan appuu, prosektiita oon toimessa. Kvääniin kulttuurimuistot, se vähä mikä vielä oon jälilä, siitä otethaan vaarin huomista varten. Systeemi pittää siitä huolen.

Mitä net oon luvanheet, sen net piđethään. Spagaatista tullee loppu, kvääniin menheisyyski päässee rauhaan. Niin ette metki pääsemä liikkumhaan etheenpäin.

Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm