«Jeg husker reisen vår til Nord-Norge da jeg var 13 år. Allerede da vi startet undret jeg over at vi ikke hadde kart. Det virket som om pappa ikke trengte det, av en eller annen grunn.» «Det hadde vært så mye enklere hvis jeg hadde fått vite årsakene allerede som barn.»
Sukuni salaisuus tulee isäni puolelta. Se on äänetön ja tavallinen. Pieni poika kuuli asioita, oli puhetta pohjoisesta, Lapin käynneistä, sukulaisista ja saaduista postikorteista. Poika kasvoi ja kuuli isänsä pohjoisen matkoista, oudoksui hänen hyvää kielitaitoaan, joka ei ollut kotikunnassa tavallista.
Meni taas vuosia ja pojasta oli tullut mies. Hän törmäsi sattumalta Ruotsissa töissä ollessaan ihmiseen, joka alkoi puhumaan suvustaan ja sen sattumuksista. Aloin yhdistellä kuulemiani tarinoita isän 60-luvun pohjoisen matkoista ja mietin, olemmeko sukua? Samaa mietti tämä minulle tuntematon henkilö. En uskonut tuolloin, mutta ajatus jäi itämään.
Isän ja isoisän puheenparressa oli aina ollut erikoinen sointi ja tietyt sanat eivät sopineet alueen murretaustaan. Itselläni oli kouluun mennessä ollut vaikeuksia ymmärtää luokkatovereitani, kun puhekielessä oli minulle outoja sanoja. Sitten oli se kielitaito. Isän kanssa yhdessä ruotsia puhuttiin, jäimme tämän harrastuksemme kanssa kahden, muuta perhettä se ei kiinnostanut. Isä aina sanoi, että tästä kielestä on sinulle vielä joskus hyötyä.
Joskus isä saattoi jäädä muistelemaan pohjoisen matkojaan ja saattoipa herkkänä hetkenä, myöntää käyneensä sukuloimassakin, mutta koskaan en kuullut yhtään nimeä tai paikkakuntaa. Toisinaan hän tuntui suhtautuvan vähän vihamielisestikin pohjoiseen ja sen kansaan.
Muistan yhteisen matkamme Pohjois-Norjaan, kun olin 13 vanha. Ihmettelin jo matkan alussa, että miksi meillä ei ole tiekarttaa. Jostain syystä isä ei tuntunut sitä tarvitsevan. Matka eteni ja yhtenä koleana päivänä hän vain ilmoitti menevänsä kahville. Siinä sitten me muut odotimme muutaman tunnin. Isä kertoi kävelleensä kahvilaan, mutta totuus lienee toisenlainen, olisihan sinne kahvilaan autollakin päässyt.
Joskus kysyin isältä suvun vaiheista ja hän käski katsomaan kirkonkirjoista. Katsoinkin muutamia vuosia sitten, mutta niissä ei tietoja ollut. Kysyin myös kotiseutumme iäkkäiltä ihmisiltä ja sainkin yhdenlaisen vastauksen, mutta paikkaansa ei pitänyt sekään. Pari vuotta sitten löysin kopioita vanhoista asiakirjoista ja aloin ymmärtää.
Muistan päivän, jona nuo paperit meille tulivat. Poikkeuksellisesti kukaan ei saanut olla läsnä, kun sukulaismies papereita esitteli. Isä keitti itse jopa kahvit ja se nyt oli ennenkuulumatonta. Minä tulin tietämään papereista, kun kopiokoneen kanssa tuli ongelmia ja minut pyydettiin hätiin. Meni yli 30 vuotta ennen kuin ne paperit taas näin. Ainoa lohtuni on, että isä olisi varmaan selittänyt koko kuvion, ellei olisi kuollut äkilliseen sairauskohtaukseen 48 vuoden iässä.
Muistan miten kodissa oli toistuvasti äänettömiä hetkiä, joita mitkään sanat eivät sopineet täyttämään. Voi miten paljon helpompaa olisi ollut, jos olisin saanut tietää syyt niihin jo lapsena. Nyt jouduin kulkemaan vailla selitystä elämässäni pitkän tovin.
En tule koskaan tietämään yksityiskohtia, mutta olen saanut pieniä osasia minäkuvaani ja voin ylpeänä nostaa katseeni, itseni ja koko sukuni puolesta. Minä annan menneisyydelle anteeksi mikä minun annettavissani on. Minun sukuni juuret ovat pohjoisessa kveenien mailla.
Älkää jättäkö kertomatta sukunne tarinoita. Älkää pitäkö itseänne epäonnistuneina tai muita huonompina. Elämä kuljettaa, joskus kauaskin, mutta aina voi tulla hetkiä, jolloin tarvitseme sukumme historian voimaa – juuria. Minä uskalsin etsiä vastauksia kaukaa ja minulla oli johdatus matkallani. Tarjotkaa lapsillenne kevyempi tie.
NImimerkki «Menneisyyden kuiskaus»
