Sumpun illoi: Poovari pöyđän alla

Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Mie olin viiđen ja olin tutkinu ennustustaittoo sama kauvoin, ja kattoin nyt ahnhein silmin mamman ystävän kaffikuppii.

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Mutta eikö Maureen saattais poovata mulle? Piian se tiettää vähän enämen?”

Jos mie olin entiseltäki hiirenhiljaa köökin pöyđän alla ja kuuntelin, se sinne tuli hauđanhiljaisuus ko äkkii ylipuolelta kuuluthiin nämät sanat, yhtenä liehmuna syysiltana vuona 1978. Meilä oli kylässä neljä vaimoihmistä, net olthiin juohneet kaffii ja mamma oli vuoron jälkhiin poovanu niile. Mie kuulin ko net puhuthiin pöyđän ympäri, nyt net syöthiin issoo pääliskakkoo minkä olthiin tuonheet tuliaisiksi.

”Maureen?” mie kuulin mamman kyssyyvän epäuskoisella äänelä.

”Justhiin se”, sanoi se vaimo, ei antanu alle. ”Ilman Maureen saattaa mulle poovata ko ethän sie Margareth näe mulle juuri mithään.”

Kuulin ette mamma myötäs ette joo, eipä hän juuri mithään ollu nähny. Ja se vähä mitä näki ko poovas, se oli semmoista sotkuu ette se vaimo kyllä oli oikkeessa ko sanoi ette pettyi.

”Mutta en mie nyt kuitenkhaan tiä tuosta Maureenista”, mamma aina epäröitti. ”Maureenhan oon vielä niin pieni.”

Mie piđätin henkkee ja hurrasin ajatuksissa sitä vaimoihmistä. Joka onneksi ei antanu alle. Se meinas ette jos kläppi myötänsä oli köökin pöyđän alla – se sanoi ette hän ihmetteli ette saatethiinko kläpit olla niin hiljaa niin kauvoin ilman ette net olthiin karanheet kotoa ­– se pitihän olla ette se oli jotaki oppinu. Nimittäin oppinu poovaamhaan.

”Ja oonhan se siihen laihiin ette met tehemä tätä tyhä lystin takia”, se vaimoihminen meinas.

Mikä oli suora valet, sen tiesin mieki. Poovaaminen oli Vookissa siihen aikhaan erinomhattain vakava assii.

Les den norske teksten her: Gruggens gleder: Sannsigersken under bordet

”Hyä oon”, mamma myöntyi. ”Mutta sillon sie piät ottaa vielä uuen kaffitilkkasen. Ja sinun kuppi pittää ensistä kuivata. Maureen, oletko sie täälä?”

Silloin pyhätuukin nuskaa nostethiin, se oli se valkkee tuuki missä oli punaissii, sinissii ja keltaissii kukkii. Mamma se oli joka nosti tuukinnuskaa ja kattasti sen alle. Mie kohtasin hänen kattanon.

”No, olethan sie sielä”, mamma sanoi. ”Mutta oonko sulla halu?” se kysyi. ”Siis poovata jolleki? Sulla oon? Ja niin, sanoma sitte niin.”

Mie nyökytin ette olihan mulla oikhein halu. Ryömin framile.

Mulla nenänpää justhiin uletti köökin pöyđän reunan yli. Mie olin viiđen ja olin tutkinu ennustustaittoo sama kauvoin, ja kattoin nyt ahnhein silmin mamman ystävän kaffikuppii. Samala ko se joi lakki kaffii. Kauvoin ja pohjaa myöđen.

Lopulta se imaisi viimisen kaffitilkan ja teki sen mitä mie niin harthaasti olin ođottannu: Itte poovaamisrituaali saattoi alkkaat.

Vaimo teki kaiken juuri niinko pitiki. Kiersi kupin kolme kerttaa ympäri, myötäpäivhään ja vastapäivhään ennen ko laski kupin ylösalas teefađile. Havaitte kuitenki ette teefađin reunale siihen laihiin ette ilma pääsi alle ja kaffinsumput päästhiin kupissa kaivaamhaan. Koko aijan hän piteli kuppii kulmakarvat koholansa ja paljonpuhhuuva ilmet muođoilansa, niin ko se olis ollu mailman tärkkein assii.

Niin ko se oliki. Usheemphaan minutthiin mie en melkhein ollu räphäättänny silmääkhään, ja jos mamman porseleeni olis ollu heikompi ko hypnoottisten lapsensilmiin läpitukkiiva kattanto, se kuppi olis kyllä menny tuhansiksi sirpalheiksi.

”Ensistä”, mamma sanoi, ”kuppi pittää kuivata kunnola.”

Ilman mie sen tiesin. Niin mie sitte ođotin ja vieläki ođotin.

”Nyt se kuppi oon heti kuiva”, mamma lopulta sanoi. ”Mutta mitä si siinä vielä vennuilet?” se kysyi. ”Parempi ko menet ja nouat krenkun ja istut tähän pöythään. Niin ko oikia poovari”, se vielä lisäs.

Mie nouđin krenkun, veđin sen pöyđän vierheen ja kiikuin pääle. Istuin kahđen vaimon välhiin, se vaimon jolle piti poovata, ja toisen vaimon joka justhiin oli ottanu mailman issoiman kakkupalan.  Se vähän pöräs takapäin ko mie olin kiikkumassa krenkule, se visshiinki oli skeptilinen pikkukläppii ja poovausta vasthaan.

”Mi vähä ihmettelen ette kunka viisas homma tämä toesti oon?” se mumisi, suu täynä kakkoo. ”Toestiko luuletta”, se jatkas, ”ette lastentaraskläppi saattaa nähhä jotaki järjelistä kaffikupissa? Ei, poovaus”, se sanoi ja puhui suu täynä samala ko otti uuđen haukkapalan, ”se oon raavhaitten hommaa.”

Mie nykäisin krenkun likemäksi pöyttää.

”Kattoma nyt ensin“, meinas Unni, ”mitä Maureenillä oon sanomista.”

Unni oli minun siivo nepu, paljo minnuu vanhempi ja se tykkäs kovin poovaamisesta.

Varovasti mie hivutin käsivarren pöyđäle ja tartuin vaimon kupphiin. Se oli mamman fiinii serviisii, kohta pieni ja ihana kuppi missä ulkopuolela oli hillitty kukkamotiivi. Sisältä lumivalkkee ja ko luotu selvänäkemistä varten. Hantaaki pieni ja sievä, niin ko muutti siihen aikhaan oliki, se pasas justhiin minun etusormen ympäri. Hiljaisuus laskeutui ko mie suurela vakavuuđela käänsin kupin ylösalas ja tukin nokan sen sishään.

Mie tehin justhiin niin ko pittää jos meinaa poovata kaffinsumpusta, nimittäin haistelin kuppii varovaisesti ennen ko suoristin sölän ja otin kasvoile mystilisen ja paljonpuhhuuvan ilmheen. Sitte haistelin uuđesti ja pyyristelin kuppii oikhein tarkasti.

Mie näjin… Mie näjin…

Aluksi mie näjin tyhä jotaki mikä muistutti pikkuriikkissii mustii kivvii vaaleeta tavustaa vasten, net olthiin siinä missä kaffinsumppuu oli ohukaiselta. Epäröitten mie muistelin vaimoile mitä mie näjin, ette se näytti ko kiviltä jovessa. Vaikka, mie sanoin, se kyllä muistutti enämen sitä ko siinä olis ollu kivvii vaistossa järvessä.

”Höh!” sanoi se vaimo jolla oli iso kakonpala. ”Mitä mie sanoin? Ei se ossaa. Se oon liian pie…”

”Mutta”, mie sanoin. ”Näen mi tässä muutaki.”

Tuli hiirenhiljaista, ja ainua mikä sekkaantui assiisseen ko mie sanoin mitä mie näjin, oli köökinkello seinälä.

(Tarina jatkuu ensi kerralla…)