Ilkka Mattila
– Leewi…
Hento kuiskaus ehti tuskin ilmoille, kun se jo hautautui lumen kahinan ja tuulen alle.
– Leewi, Leewi, en jaksa enää!
– Ptruuuu, polle, ptruu! Pidetäänpä pieni tauko.
Valkean vaipan kuorruttama hahmo veti nahkaohjaimista ja sai hevosen pysähtymään. Hahmo hyppäsi alas reestä ja kietoi ohjaimet kevyesti vaivaiskoivun ympärille, vaikka tiesi hevosen pysyvän siinä ilmankin. Se oli hyväluonteinen suomenhevonen. Miehellä ja eläimellä oli takana toista vuosikymmentä yhdessä elettyä elämää. Mutta pohjoisen viimassa ei pitänyt ottaa yhtään riskiä. Jos hevonen karkaisi tuntureille, sammuisi kolme lepattavaa elämänliekkiä jo muutaman tunnin sisällä. Eikä paljon pidempi ollut hevosenkaan odotettavissa oleva elinaika ilman reen antimia.
Mies kaivoi reen etuosasta tukon heiniä. Hetken laskeskeltuaan hän erotti kolmasosan takaisin, peitteli sen huolellisesti reen sisälle ja ojensi jäljelle jääneen tukon hevoselle. Sitten hän kääntyi, pyyhkäisi rukkasella karvareuhkansa puhtaaksi lumesta ja kumartui reen takaosaa kohti. Parta ja siinä roikkuvat pienet jääkokkareet, jotka pakkanen oli hengityksestä ja lumesta muotoillut, tuskin paljastivat suun liikkuvan. Ahavoituneiden kasvojen keskeltä tuijotti lasinen katse, mutta äänestä kuulsi vielä toivo.
– Elaine-rakas, jaksa vielä vähän.
Mies polki nahkasaappaillaan lunta, kunnes syvälle hankeen muodostui kova pohja. Siihen hän asetteli puiden rungoista repimiään tuohia. Kädet löysivät turkin sisätaskusta tuluskukkaron. Mies laski tuohien päälle palasen taulakääpää ja aloitti. Liikkeet olivat kankeita, mutta määrätietoisia. Olihan ne toistettu jo lukemattomat kerrat elämän aikana, etenkin kuluneena vuonna. Kerta toisensa jälkeen mies iski tulusrautaa piikiveen, ja yhtä monta kertaa kipinät karkasivat tuuleen. Lopulta mies kääntyi, nosti reestä yhden porontaljan, laski sen kuopan suojaksi ja yritti jälleen. Kohta kuopasta nousi savukiehkura, joka lumenpinnalle ilmestyttyään katosi tuulen mukana lumiseen erämaahan. Mies kaivoi reen pohjalta kaksi koivukalikkaa ja alkoi vuolla niistä lastuja hehkuvaan kasaan. Toinen kalikoista ehti ohentua sormenvahvuiseksi, ennenkuin mies laittoi puut kasan päälle. Lopuksi hän kaapaisi pannun täyteen lunta ja asetteli sen nuotion päälle lämpenemään. Mies nousi ylös ja sujautti tuluskukkaron huolellisesti takaisin lammasnahkaturkin sisätaskuun. Siellä nuo elossapysymisen kannalta välttämättömät tarvikkeet olivat valmiina seuraavaa kertaa varten.
Nostettuaan jo vähän nokeentuneen porontaljan takaisin rekeen mies kumartui taas kohti reen takaosaa. Hän siirsi vällyjä syrjään ja auttoi naista nousemaan. Nainen käveli vain vaivoin nuotion luokse. Lyhytvartiset pieksut tuskin suojasivat sääriä lumelta. Nainen kyykistyi nuotion toiselle puolelle ja nosti vähän hamettaan. Mies käänsi hienovaraisesti päänsä, vaikka ei hänen olisi tarvinnut. Olihan nainen hänen vaimonsa.
– Tehdään isommat tulet, jotta lämpenisin kauttaaltani, vaimo yritti. Hän oli ryystänyt lämmintä vettä tuohikupistaan, mutta tärisi yhä.
– Voi kulta. Me ei voida käyttää kaikkia kalikoita. Matkaa on jäljellä ainakin viikon verran.
– Se on liikaa, me ei ehditä ajoissa!
– Ohitimme jo Saana-tunturin. Ymmärrätkö? Kurjuus on jo takanapäin. Elämä on edessä! Sinne on vielä vähän matkaa, mutta kyllä me onnistumme.
– Olen niin kipeä. Ja minulla on kylmä…
– Jos pääsemme perille, niin lämpöä tulee tottavie riittämään. Enkä sano jos, vaan KUN pääsemme perille.
Mies piiskasi itseään uhoon. Siniset silmät syttyivät uuteen taisteluun.
– Sen totta vie lupaan, niinkuin nimeni on Leewi Anselmi Ahola!
Sen sanottuaan mies auttoi naisen rekeen ja käskytti hevosen liikkeelle.
***
Kului se päivä. Tuli ilta ja yö. Hevonen sai kaura-annoksensa. Mies ja nainen nukkuivat reessä taljojen suojassa. Hevonen riutui pakkasessa. Yöllä mies heräsi antamaan yhden taljan hevosen suojaksi. Tuli seuraava päivä. Matka edistyi, mutta tuntureiden rinteet veivät yhä enemmän voimia niin hevoselta kuin ohjastajalta. Mies tuijotti maisemaa apaattisena. Pään sisällä matkan tarkoitus pysyi silti kirkkaana mielessä. Se kannusti miestä uhmaamaan yhä kylmenevää säätä.
Mies ei ollut aikoihin pysynyt laskuissa matkustuspäivistä. Sen jälkeen kun sato oli toisena kesänä peräkkäin paleltunut peltoon, heidän oli täytynyt jättää Haapaveden pieni kylä ja siirtyä pohjoiseen vaimon synnyinseuduille. Mutta ruoka oli ollut vähissä myös Sodankylässä, tai Soadegillissa, niinkuin vaimon suku sen sanoi. Myös porojen laiduntaminen oli ollut vaikeaa. Yksi toisensa jälkeen oli kuollut. Alkutalvesta kaikille selvisi, ettei vähistä poroista riittäisi syötävää kaikille. Silloin oli alkanut pariskunnan Ruijanmatka. Appiukko Nils Peltovuoma oli kyyneliään pidätellen ajanut heidät liikkeelle. Menkää Tromsoon asti, oli kehoittanut, siellä riittää kalaa. Mies muisteli hetkestä olevan aikaa yhden kuukierron. Oli jälleen nouseva kuu. Heillä oli kiire, jos aikoivat ehtiä jouluksi.
Kului seuraava päivä. Ja sitä seuraava. Sinä iltana loppuivat kaurat. Seuraavina päivinä edettiin vain lyhyt taival kerrallaan. Vain maaston tasoittuminen auttoi heitä eteenpäin. Lopulta mies erotti veden. Ilmassa oli suolan tuoksu, kun he saapuivat ajouran varteen. Siitä oli ajettu päivittäin. Ohjeita noudattaen mies lähti seuraamaan uraa vasemmalle. Vaimo ei enää puhunut. Joi vielä lämmintä vettä, mutta ei syönyt. Sillä ei ollut sen päivän jälkeen enää väliä, koska viimeinenkin läskikappale loppui. Se oli hankittu Karesuandon kylästä vaihtokaupalla. Mies oli antanut viikatteen. Ei ollut arvellut tarvitsevansa sitä enää. Mitäpä tekisi työkalulla, jos ei selviäisi kesään. Ilman läskinpalaa eivät olisi selvinneet edes rajalle. Aiemmin matkan varrella mies oli jo vaihtanut kaiken sen vähän, mitä Haapaveden torpasta oli ollut mukaan otettavaa. Työkalut oli vaihdettu porontaljoihin. Niitä Sodankylässä oli riittänyt, toisin kuin ruokaa. Perinnöksi saatu taskukello oli vaihdettu siankylkeen ja kapalliseen perunoita juuri ennen matkalle lähtöä. Mutta yhtä mies ei ollut vaihtanut. Siitä vaimo oli miehelle alkumatkasta muistuttanut, silloin kun jaksoi vielä puhua. Mutta ei rautamötikkä vienyt tilaa. Sen paikalle ei ollut laitettavaksi ruokaa. Olihan se painona reessä, mies oli myöntänyt. Mutta jotenkin hänen oli pysyttävä järjissään. Vielä tämän matkan rasitukset unohtuisivat, mies muistutti jälleen itseään. Hevonen lähti kiertämään vuonon mutkaa.
***
Kaamospäivän valoisin osuus oli takana, kun Takoja-Olav kuuli vaimean koputuksen.
– Ette pääsee tähään joukkhoon, vanhus vastasi ovella kyselijän pyyntöön. – Probleemi on, että talossa ei ole sijjaa. Teiän häättyy jatkaa krannitaloa kohdi.
Miehet tuijottivat hetken toisiaan silmiin. Riutuneen matkalaisen karvareuhkan alta tuijottavat silmät kertoivat, että elämänliekki oli hiipumassa. Hiljaisen hetken jälkeen lumen ja jään kuorruttama mies puisteli turkkinsa edustan puhtaaksi lumesta. Sitten hän kaivoi sisätaskuaan. Kädet täristen hän ojensi tuluskukkaron tuvan isännälle.
– Muuta minulla ei ole…
Kova yskänkohtaus esti hetkeksi miestä puhumasta. Toivuttuaan hän jatkoi tuskin kuuluvalla äänellä:
– Olkaa niin ystävällinen ja vaihtakaa tämä viimeiseen ruoka-annokseen.
Takoja-Olav tarttui tuluspussiin. Syvä sääli painoi rintaa. Hän oli itse muuttanut samalta Pohjais-Suomen alueelta jo pienenä poikana. Tänä vuonna hän oli majoittanut kymmeniä samalta suunnalta tulleita ihmisiä. Pieni tupa oli tälläkin hetkellä ääriään myöten täynnä rankan matkan näännyttämiä ihmisiä. Ei sinne enää mahtunut. Sitä miettiessään Takoja-Olav avasi pussin. Samassa vanhan sepän leuka valahti alaspäin. Hän ei yrittänyt peitellä hämmästynyttä ilmettään, vaan tokaisi:
– Näjin nyt sellasen pajamiehen ette met ei ollenkhaan Ruijassa nähty!
Takoja-Olav oli vaikuttunut miehen taidoista. Hän pyöritteli taitavasti taottua tulusrautaa kädeltä toiselle ja päätti, ettei voisi päästää noin hyvää työmiestä menemään. Hetken mietinnän jälkeen hän ratkaisi majoitusongelman. Siksi hän virkkoi:
– Mie uskoma, ette se oon mahđolista rakenttaat omaksi tuo mökki.
Mies kääntyi katsomaan suuntaan, johon vanhus osoitti. Vuonon rannassa seisoi pieni venevaja. Sen päätyseinä oli vesirajassa. Rantavedestä pystyi erottamaan pyöreitä, nyrkinkokoisia kiviä. Katon päällä oli paksu kerros lunta. Sammaleet pursusivat huurteisten seinälautojen välistä. Miehellä ei ollut voimia ilahtua asiasta. Hän lyyhistyi tuvan portaalle.
Siinä vielä istuessa mies sai eteensä annoksen lämmintä kalasoppaa.
– Ennää ei hiukka vaivaa, mie tarjoot kaikki tähelisiimmät ruokatavarat tästä etheenpäin.
Soppakulho kädessään mies siirtyi reen luo. Kyyneleet valuivat hänen lusikoidessa ruokaa vuoroin vaimon, vuoroin omaan suuhun. Ruokailuhetken jälkeen mies raahasi rautamötikän rantavajaan. Vaimo jäi vielä odottamaan vällyjen suojaan. Eläintä ei tarvinnut enää sitoa kiinni. Se makasi reen edessä kyljellään, sydän jo jäähtyneenä.
Täysikuun valaistessa jouluaaton maisemaa saattoi ovesta kurkistava Takoja-Olav erottaa venevajan lautojen raosta nousevan mustan savun. Revontulten juoksennellessa öisellä taivaalla savun väri muuttui viimein vaaleaksi vesihöyryksi. Silloin mies auttoi vaimonsa sisälle. Hiljaisen tienoon rikkoi vain säännöllinen veden sihahdus.
____________
Oonko sinula muistelus/tarina? Meilä oon uusi konkurransi
– ja uusi formaatti!
Ruijan Kaiku julistaa uuđen novelikurranssin / – kilpailun!
Nyt oon uusi formaatti: Sie saatat muistela / kertoa tarinan monela tavala: Sanoitten avula eli kuvviin avula eli molemppiin avula.
