Tea-Mari Brax
– Minä olen oppinut kuvittelemaan tupakan. Se on hyödyllistä, koska tupakka on liian kallista saarilla.
Vaimo heilautti päätään niin, että kasvoja peittävä tuhkanvaalea hiussuortuva paljasti oikean silmän, jossa oli ruskeita pilkkuja. Toinen silmä oli kullanvihreä ja se teki naisen katseesta jotenkin eriskummallisen vangitsevan.
Tänään naisen kasvot olivat valoisat, jotenkin avoimemmat kuin tavallisesti. Hän kosketti pehmeästi etu- ja keskisormella huuliaan, sulki silmänsä ja imi sormiensa välistä ilmaa keuhkoihinsa. Silmät avautuivat utuisen raukeasti ja huulet supistuivat rytmikkäästi, kun hän puhalteli kuvitteellisia savurenkaita.
– Tämä on ihan helppoa, koita vaikka.
Nainen heilutteli jalkojaan, jotka eivät ylettyneet lattiaan keittiön baarijakkaralta ja hymyili miehelle.
Mies nauroi vaimolleen ja tumppasi tupakkansa. Hänen oikean kätensä etusormi nousi hyväilemään naisen ylähuulta ja piirsi herkästi amorinkaarta entistäkin täyteläisemmäksi.
– On hyvä, kun olet siinä, mies sanoi.
– Minulla on ollut taas mielenkiintoinen loma. Minä lensin jälleen. Olin pienessä kylässä Jäämeren rannalla. Luodolle iski valtavia aaltoja, et usko, miten lempeitä ja raakoja samalla. Kalastajien mökit ovat tuulten armoilla nöyrissä rykelmissään. Minä asuin veden päällä. Mökkimme on rakennettu paalujen varaan ja tyrskyt tuntuivat minun sisälleni asti, kuvittele, jokaiseen suoneen, elimeen ja kudokseen.Myrskyllä kalastajat pelasivat korttia yömyöhään. Tuuli melkein kaksikymmentä metriä sekunnissa. Sitä on vaikea kuvitella, mahdotonta edes kuvailla. Kaikkialla vinkuu ja suhisee. Jotenkin ne äänet rauhoittavat minua.
Naisen silmät olivat kiinni, kun hän kertoi tarinaa, joka oli jo liiankin tuttu miehelle. Mies oli ollut jälleen töissä viikonlopun, eikä nainen ollut kotiutunut kahteen viikkoon.
– Minun on kerrottava sinulle, että rakastan häntä. Eikö sinusta ole outoa, että hänenkin nimensä on Johannes. Mutta hän ei muuta meidän välejämme. Minä en koskaan, en ikimaailmassa, jättäisi sinua. Enhän?
– Hupsu.
Pettymys käväisi naisen kasvoilla vain lyhyen hetken.
– Korppia ei saa tappaa. Se on kuolematon, vaikka kuolisikin. Lunnit lopettivat juuri poikasiensa syöttämisen, osa ei ehtinyt länteen, vaan joutui kotkien, kihujen ja merilokkien ruuaksi. Miekkavalaat olivat perheineen sillin pyynnissä. Minä kuulin ryhävalaan mystisen laulun…Sitä eivät kaikki voi koskaan kuulla.
Naisen selostus oli muuttunut kiihkeäksi ja kiireiseksi. Aivan kuin hän olisi pelännyt, ettei mies jaksaisi kuunnella pitkään.
Mies oli valmistanut myöhäisen päivällisen, jonka hän oli nauttinut vaimonsa kanssa tämän saavuttua viikonloppulomalle sairaalasta tavanomaiseen aikaan perjantaina. Hän ei kommentoinut naisen kertomaa, mutta kuunteli tarkasti jokaisen sanan.
– On hyvä, että olet viihtynyt. Kaipaan sinua joka ilta ja tiedän, että se on itsekästä, mutta haluaisin sinut takaisin pian. Voisimmehan muuttaa jonnekin, missä…
Nainen potkaisi vastakkaisen tuolin nurin ja tönäisi pöytää noustessaan rajusti seisomaan. Hänen käsivartensa kiertyivät vatsan ympärille kuin suojatakseen sitä joltakin vaaralta.
– Minä en luovu hänestä, nainen sanoi. – En ennen kuin olen valmis. Aina kun olen kotona, hän kuolee uudelleen ja sitten tulee se veri. Se värjää lehdet punaisiksi. Jäämerellä ruska on niin erilainen, että…
– Nyt on syksy Sofia. Lehdet ovat saaneet värinsä pakkasista. Yöpakkasista. Kasvit keräävät lehtivihreästä magnesiumin talteen juuristoonsa ennen kuin pudottavat lehtensä. Kerroinko, että huomenna on pihatalkoot? Minä haluaisin mieluummin kanssasi sienimetsään, tekisimme eväät. Saisimme olla aivan kahdestaan.
– Anteeksi.
Nainen näytti hetken ajan hämmentyneeltä, ihmetys kulki varjona hänen kasvoillaan, mutta hävisi pian.
Omalla tavallaan niin looginen ja samalla niin hauras, mies ajatteli. Niin pieninä monimutkaisina ja eriskummallisina palasina. Mies halusi vaimoaan ja painoi hampaansa tämän niskaan. Hän söi vaimoaan jättämättä kuitenkaan jälkiä tämän valkeaan ihoon. Nainen kääntyi ja puraisi miehen ylähuulta.
– Sinä olet suuri miekkavalas, nainen sanoi.
– Ei mennäkään tänään saunaan.
– Ollaan likaisia. Haluan sinun hikeäsi ja nuolen kaiken, mikä sinusta tihkuu, kunnes tulen kylläiseksi ja nukahdan. En halua ottaa iltalääkettäni enää.
Nainen alkoi avata puseronsa nappeja. Hänen katseensa ei irronnut hetkeksikään miehen silmistä.
– Leikitään taas sitä leikkiä, ettei saa koskea, ennen kuin toinen nyökkää, nainen sanoi pehmeästi.
Mies tuijotti naista hämillisenä. Hän ei muistanut leikkineensä koskaan sellaista leikkiä.
Kattoikkunasta saattoi nähdä, kuinka kuunsirppi sukelsi sadepilveen. Hämärä taittui tummemmaksi ja pisarat rummuttivat ikkunaa unettavasti. Nainen makasi jalat koukussa, hän oli käpertynyt sikiöasentoon. Mies painoi vatsaansa kiinni naisen selkään ja puristi naisen rintoja pehmeästi. Hän halusi olla ikuisesti osana naista ja tietää naisen pienimmänkin oikun. Nainen oli unen maailmassa.
Mustuudesta hiipi syyllisyys. Keskustelu, joka oli käyty jo kuukausia sitten, tuli kutsumattoman muiston röyhkeydellä miehen tajuntaan. Lääkärin kasvot eivät olleet kuitenkaan aiemmin tulleet hänen mieleensä niinä hetkinä, kun nainen oli hänellä. Eivät edes silloin, kun nainen vielä heräsi toistuviin painajaisiinsa, ja kimeä huuto herätti miehen pimeiden öiden loputtoman tuntuisessa ketjussa.
– Vaimoni ei ollut ennen lapsemme kuolemaakaan ihan tavallinen…Siis hän ei ole elänyt aina reaalimaailmassa.
– Hän on hoitanut työnsä kirjastossa esimerkillisesti, kuten verkostopalaverissa kävi ilmi. Nyt hän vajoaa harhoihinsa, koska ei ole hyväksynyt tapahtunutta. On mahdollista, että hän ajautuu täysin psykoosiin, jollei saa asianmukaista hoitoa ja lääkitystä. Hän on vaarallinen itselleen, jos on päivät yksin.
– Mitä te muka voitte tehdä hänen hyväkseen?
– Käymme turvallisesti läpi tapahtunutta. Ennen pitkää hänen on se hyväksyttävä.
– Eikö auttaisi, jos saisimme toisen lapsen?
– Ei hän kykene siihen vielä, olkaa kärsivällisempi. Hän tarvitsee lääkityksensä, emmekä voi olla varmoja, tuleeko hän enää koskaan toimeen ilman sitä.
Psykiatri oli mies. Hänen äänensä toisti monotonisesti samoja asioita yhä uudelleen. Hän katseli miestä kuin lasta luetellessaan omaksumiaan faktoja. Jokin punainen nousi miehen aivoihin ja kuumensi niitä. Miksi he eivät luottaneet häneen ja siihen, että hän kykenisi antamaan vaimolleen turvallisuutta ja jatkuvuuden tunteen heidän elämäänsä. Voisihan hän ehkä järjestää työnsä niinkin, ettei joutuisi kovin usein matkustamaan.
Mies ymmärsi naisen kieltä, ymmärsi kummalliset pohjoiset tarinat ja sen, että nainen tarvitsi satujaan kestääkseen todellisuutta. He olivat matkustelleet jonkin verran yhdessä vielä viisi vuotta sitten. Mies ei muistanut Pohjois-Norjan matkasta juuri mitään, koska hänellä oli siellä tiukka työrupeama, mutta nainen oli lumoutunut vuonoista ja tuntureista, kalasatamista, pikkukylistä ja karun kauniista luonnosta.
Sofia oli aina ollut lapsenomainen. Kun hän luki kirjojaan, uppoutui hän niihin niin syvälle, että uskoi hetkittäin elävänsä jossakin menneessä aikakaudessa. Hän samaistui täysin roolihenkilöihin, ja saattoi käyttäytyä muiden mielestä oudosti. Mutta mies tiesi sen, eikä ollut huolissaan. Hän osasi maadoittaa vaimonsa todellisuuteen parhaiten. Hän tunsi vaimonsa.
– Vaimonne tunne-elämän taustalla saattaa olla asioita, jotka juontuvat hänen lapsuudestaan. Hänen on saatava käydä rauhassa läpi…
Mies kastoi maalipensselin mustaan maaliin ja maalasi kuvan lääkäristä umpeen. Tämän hän oli oppinut eräällä kurssilla, jossa käytiin läpi mielikuvaharjoituksia. Firma oli järjestänyt kurssin mainosalan työntekijöille. Mies liikkui hiljaa naisen sisällä. Kunpa nainenkin voisi maalata kuvan mustaksi. Heidän pikku poikansa pihatiellä. Heidän yhteinen lapsensa ruhjoutuneena…Ei, mies ei halunnut nähdä sitä kuvaa koskaan. Ei hän olisi kyennytkään, hän ei ollut suostunut näkemään sitä, minkä hänen vaimonsa oli nähnyt.
– Rakastan sinua, vaimo sanoi hiljaa unestaan.
– Minä rakastan sinua, mies vastasi.
– Mutta minä en enää rakasta meitä, nainen jatkoi kovemmalla äänellä ja irrottautui miehen otteesta. – Minä uneksin rannan, jossa rakkolevät ja simpukankuoret kimaltavat auringossa.
Miehen vatsaa kuristi, vaikka hän tiesi, että pian nainen olisi jälleen oma itsensä. Vaimo oli elänyt kuukausien kuluessa useasti omassa maailmassaan. Jossakin, missä ihmiselämä oli vain pieni osa ympäröivän luonnon oikukasta hengitystä.
Mies päätti, että ottaisi heti maanantaina esimiehensä kanssa puheeksi viikonlopputyöt. Hän ei voinut enää harventaa naisen kotilomia, jos nainen joutuisi olemaan sairaalassa vielä pitkäänkin.
Mies heräsi raskaasta unesta ja nousi sängyn laidalle istumaan. Vaimon paikalla oli mytätty lakana ja keittiöstä kuului hyräilyä. Tavallisesti mies heräsi aina ennen naista ja valmisti aamiaisen. Nyt nainen oli paistanut kananmunia ja paahtanut leivät valmiiksi. Ensimmäinen asia, jonka mies huomasi astuessaan keittiöön oli kuitenkin avaamaton kondomipaketti, joka oli keskellä ruokapöytää.
– Sinä luulit, että minä olin unessa, niinhän?
– Tiesin, että Lumikki herää suudelmiin. Minun prinsessani.
– En ottanut unilääkettäni höpsö. En haukannut omenasta. En enää halua.
– Mitä lääkärisi siihen sanoo?
– Koska sinä olet ollut todella kiinnostunut siitä, mitä minun lääkärini sanoo, nainen kysyi kylmällä äänellä ja heitti pöydältä nappaamansa kondomipakkauksen miehen kasvoille. – Sinä et tiedä enää mitään minun luonnostani. Minun luontoni syntyy uudelleen joka päivä. Seison aallonmurtajalla.
Mies askelsi taaksepäin ja sanoi vapisevalla äänellä:
– Älähän nyt kultaseni. Miksi sinä olet kiukkuinen, vaikka tiesit?
– Jos tulen raskaaksi, on lapsi oikeasti kalastajan. Tällä kertaa tiedän.
Mies huokaisi raskaasti ja istui pöytään. Hän yritti siivuttaa veitsellä kanamunaansa. Hänen kätensä tuntui tavattoman painavalta ja hänen silmänsä kostuivat, mutta hän käänsi kasvonsa pois päin vaimostaan, ettei tämä näkisi häntä heikkona ja avuttomana. Jonkun oli säilytettävä järkensä tämän kaiken keskellä. Aika kyllä armahtaisi heidät.
– Mennäänkö sienimetsään?
– Minä menen mieluummin pihatalkoisiin. En ole puhunut naapureiden kanssa sen jälkeen, kun Johannes kuoli. Sitä paitsi olin viikolla kitkankuusikossa. Siellä kasvoi sieniä kultaisena mattona.
Mies katsoi vaimoaan hämmästyneenä. Haarukka, jossa oli keltuaista jäi hänen suunsa eteen,ja pehmeää keltaista valui miehen pyjaman kaulukselle.Nainen ei ollut sanonut poikansa nimeä ääneen tämän kuoltua.
– Olethan varma että jaksat?
Nainen ei vastannut vaan alkoi syödä ahnaasti aamiaistaan.
Pihavaahterat, koivut ja yksi suurikokoinen pihlaja olivat pudottaneet kullankeltaiset, verenpunaiset ja osin vielä vihreätäpläiset lehtensä rivitalon edessä olevassa puistikossa. Pari miestä viritteli tulta yhteisessä grillikatoksessa. Nainen oli liittynyt jo haravointijoukkoihin, kun mies saapui paikalle. Ikkunasta hän oli nähnyt, kuinka Anne, Maisa ja Johanna olivat ottaneet hänen vaimonsa vastaan, halanneet häntä ja Annen mies oli jopa ottanut hänen vaimoaan hartioista kiinni, katsonut silmiin ja kysynyt jotakin tältä. Saatuaan vastauksen vieras mies oli silittänyt hänen vaimonsa hiuksia.
Mies oli ymmällään ja tunsi itsensä sivulliseksi. Hän tervehti naapureitaan ja meni loitommas haravoimaan lehtiä kasoiksi, joita yksi naapurin miehistä tuli nostelemaan kottikärryihin. Lapset olivat touhussa mukana pikku haravoineen. Vaimo juoksi miehen luokse ja hyppäsi lehtikasaan istumaan. Mies punastui myötähäpeästä ja vilkuili ympärilleen tutkaillen muiden reaktiota naisen käytökseen. Lapset olivat valppaina ja alkoivat myös humpsahdella lehtikasoihin. Piha täyttyi kikatuksesta ja aikuisten naurusta. Nainen näytti hetken onnelliselta ja mies tunsi outoa mustasukkaisuutta. Naisen ilo ei ollut hänen ansiotaan.
– Siellä, mihin muutan, ei ole puita kuten täällä, nainen kuiskasi miehen korvaan.
– Lehdet, jotka haravoin onnettomuuspaikalta ovat kaikki verenpunaisia. Tuolta, katsokaa. Tie viettää tässä kohtaa alaspäin ja silloin se oli niin liukas, koska oli talvi.Hän istui pulkassa ja odotti, että isä vetäisi hänet ylös mäelle. Mutta isä ei ehtinyt. Johanneksen kallo murskautui auton pyörän alle. Käsijarru ei ollut päällä, auto vain liukui itsekseen alamäkeä. Joku oli unohtanut käsijarrun… Pieni kallo rusentuu niin helposti, hajoaa kuin pääsiäismunan kuori. Minä näin, kuinka se halkesi, kuinka harmaata ja punaista valui ulos ja…
– Sofia! Lopeta heti, luojan tähden, lopeta!
Mies käveli vaimoaan kohti ja näytti siltä kuin hän olisi loihtinut ilmaan näkymätöntä äänivallia liikuttaen kämmeniään naisen edessä. Mutta kaikki olivat liian lähellä ja kuuntelivat naista vaiteliaina. He näyttivät surullisilta.
– Miksi hänen olisi oltava hiljaa, Annen mies kysyi.
Niin. Tuokin saatanan psykologi, mies ajatteli ja tarttui vaimoansa käsivarresta.
– Hän väsyy helposti. Nyt on levon aika, mies sanoi ja kuljetti vaimoansa kuin unissakävelijää kohti kotiovea.
Nainen oli käpertynyt sohvan nurkkaan kädet polviensa ympärillä.
– Mitä tuo kaikki paska käsijarrusta! Johanneksen pulkka luisui auton alle, eikä se ole kenenkään syy. Sellaista vain ei voi aina estää! Kuinka monta kertaa minun on kerrottava sinulle, että se oli julma sattuma.
Mies hiljeni ja hengitti kiivaasti ennen kuin sai itsensä rauhoittumaan. Hän meni vaimonsa viereen ja kietoi kätensä tämän ympärille, mutta tunsi, ettei nainen ollut enää heidän olohuoneessaan, vaan jossakin hyvin kaukana.
– Siitä on yli vuosi ja sinä pidät minua vankina niin, etten ole saanut unohtaa hetkeksikään sitä. Miten voimme unohtaa jonkin asian, jota ei saa ensin edes muistaa? Kalastajan luona minulla on oma huone. Maalaan siellä merikukkia ja meduusoja, ihan kaikkea, joka liikkuu hiljalleen vedessä, joka on kuin niiden kohtu.
Mies painoi kasvot käsiinsä ja hänen hartiansa alkoivat täristä. Nainen ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Kun mies haki naisen lääkepurkin, nielaisi nainen mekaanisesti lääkkeet, jotka mies hänelle ojensi ja joi miehen tuoman vesilasillisen tyhjäksi. Kello tikitti hiljaa seinällä, eikä ilta armahtanut miestä millään muulla äänellä. Naiselle kaikki näytti olevan samantekevää. Hän eli omassa maailmassaan, mutta pieni hymy viivähti useasti hänen kasvoillaan.
– Otatko lasillisen cherryä?, mies kysyi iltauutisten aikaan.
– Sinä lääkitsit minut jo, nainen vastasi samealla äänellä ja nousi mennäkseen nukkumaan.
Mies paneutui yöunille juotuaan puolet Cherry pullosta. He olivat kääriytyneet tiukasti omiin täkkeihinsä ja makasivat kukin omalla puolellaan lähellä sängyn reunaa. Kuten silloin, kun Johannes nukkui heidän välissään.
– Kuin toukat. Me olemme kuin koivunlehdeltä putoamaisillaan olevia toukkia, mies sanoi. – Etkö voisi tulla minun lähelleni.
– Siellä on niin erilaisia koivuja. Ne eivät koskaan kasva aikuisen puun kokoisiksi, nainen mumisi unestaan.
Sunnuntait olivat miehelle julmia päiviä. Koko päivän pimensi se tietoisuus, että miehen oli ennen pitkää taas kyydittävä vaimonsa sairaalaan. Mies ymmärsi, että joskus oli helpompaa, kun nainen ei edes kotiutunut viikonlopuksi. Hän tunsi syyllisyyttä, että saattoi tuntea niin.
Tänä sunnuntaina vaimoa ei näkynyt missään. Mies näki sijatun sängyn vieressään, kun hän heräsi. Huudeltuaan vaimoaan ja tarkastettuaan jopa vessan ja vaatehuoneen mies istui sohvalle ja tunsi olevansa yhä unessa. Oliko vaimo edes ollut kotonaan? Kaikki, mitä oli tapahtunut, tuntui suurimmaksi osaksi pahalta unelta. Mikään ei ollut mennyt kuten aikaisemmin. Vaimo oli muuttunut töykeäksi. Ja se tarina kalastajasta…Mikä sen merkitys oli naiselle? Vaimo rakasti kalastajaa, niin hän oli sanonut. Siinä ei ollut mitään outoa miehelle, sillä vaimolla oli terapiasuhde, jossa hän eli tunteitaan, ja josta hän oli kertonut aiemminkin mitä oudoimmin sanoin. Minun pikku hupsuni, mies ajatteli ja käveli ikkunan eteen. Ehkä nainen olisikin ulkona.
Miehen auto oli poissa. Miten nainen oli löytänyt auton avaimen miehen salkun sivutaskusta? Mies oli säilyttänyt avainta ja papereita piilotaskussa salkussaan yli vuoden. Jostakin syystä oli tuntunutvälttämättömältä piilottaa se ja vieläpä auton paperitkin Sofialta.
Nainen oli ottanut miehen auton ja palannut sillä sairaalaan. Helvetti, nyt miehen oli joka tapauksessa mentävä sinne, sillä hän tarvitsi autoaan. Entä jos nainen ei ollutkaan mennyt sairaalaan? Jos hän oli saattamassa itseään vaaraan? Ehkä nainen oli juuri tällä hetkellä ajamassa päin kallioleikkausta… päin rekka-autoa…ehkä alas sillalta…
Radio. Kohta minä joudun kuuleman sen, mies ajatteli ja napsautti radion auki. Vanha iskelmä kertoi: « Hän rikkoi pölynimurin, ja pelkäs, että suuttuisin…sen piiloon vei…» Miehen kädet vapisivat, kun hän alkoi etsiä sairaalan numeroa kännykkänsä valikosta. «Kun sängyn alta löysin sen, hän kertoi mulle häpeillen, se toimi ei…»
– Osasto seitsemän, kyllä.
– Jyri Hellman, päivää. Onko Sofia Hellman jo palannut kotilomalta?
– Tässä lukee, että on lähtenyt miehensä kanssa Jäämerelle lomailemaan. Tehän olette olleet aiemminkin lomilla Pohjois – Norjassa. Sofialle tekee hyvää vaihtaa maisemaa välillä.
– Miksi minulle ei ole kerrottu asiasta?
– En ymmärrä. Sofia on täällä vapaaehtoisesti ja päättää lomiensa ajankohdat.
– Minä en ole tiennyt.
– Ettekö ole hänen aviomiehensä? Oletteko käyneet viikoittaisessa omaispalaverissa? Entä perheterapiassa?
Mies katkaisi puhelun ja lysähti nojatuoliin. Ei. Mies ei ollut nähnyt tarpeelliseksi istua jonkun asiantuntijaryhmän kanssa vatvomassa loputtomasti heidän menetystään tai vaimonsa vointia. Hän tunsi sentään Sofian paremmin kuin jotkut palkatut työntekijät.
Mies istui pitkään hievahtamattakaan täysin tyhjä ilme kasvoillaan ja kuunteli korvissaan soivaa sävelmää; «Hän istutti sen aikoinaan, mä nauroin hänen taimeaan…Oksa vain».
– Helvetti!
Iskelmäradio oli vaihtunut uutisiin. Uutisten lukija kertoi Itävallan pedofiliatapauksesta: mies oli pitänyt tytärtään vankina kotonaan vuosikymmeniä.
Mies sulki radion ja soitti numerotiedusteluun.
– Saanko paikalliselle rikospoliisille, Tampereella. Yhdistäkää vaan… Autoni on varastettu. Voiko rajalle järjestää poliisipartion? Haluan hänet mahdollisimman pian takaisin…Mikä? Ford Focus. 27.4.1978. Rekisterinumero?En minä muista.
Mies lopetti puhelun,ja samassa kännykkä alkoi soittaa hälytysiskelmää. Soittaja oli Sofia, joka kuulosti iloiselta ja hyvinvoivalta.
– Otin autosi, koska minun tuli niin valtavan ikävä kalastajaani. Ethän suutu? Sinulla on niitä työkiireitäkin. Voin soitella yhtä hyvin saarilta kuin sairaalastakin.
– Ei. En suutu, mutta…
– Hyvä. Minä rakastan sinua. Mutta nyt minun on jäätävä pidemmäksi aikaa Ruijaan, koska en voi enää hengittää etelässä. Se tuntuu ainoalta oikealta asialta. Jätin sinulle kirjeen. Se on keittiön sivupöydällä.
– Minä rakastan sinua, mies sanoi, mutta kuuli vain tyyttäystä.
Kirje oli taiteltu huolella jasen painona oli sinisimpukan kuori, jossa oli hiekanmurusia:
«Haluan, että tietäisit, miksi en ole ollut sairaalassa. Olen yrittänyt kertoa, mutta jostakin syystä sinä et jaksa kuulla.
Minulla en tunne enää oloani hyväksi kanssasi, koska mikään ei ole käsitettävää, enkä voi ymmärtää yhteisestä elämästämme kuin kelmeän kuvan. Sinä luulit haudanneesi poikamme jo vuosi sitten. Se ei ole mahdollista, sillä hän nukkuu yhä välissämme.
Sinun hymysi on jähmettynyt kuin eläisit ikijäätikössä. Oikeasti me elämmekaukana luonnosta. Meille ei ole enää olemassa kuolemaa ja syntymäkin piilotetaan. Kaikki on niin kliinistä ja me luulemme tietävämme jotakin elämästä. Kun menin uudelleen Havöysundiin, ymmärsin, että siellä voin hyväksyä menetykseni. Halusin tehdä sen matkan, kun sinäkin olit silloin pitkään Japanissa, enkä viihdy yksin tässä kodissa lomillani.
Olen miettinyt, miksi se on niin paljon helpompaa suuren meren äärellä. Meri on niin voimakas, että se vie mukanaan ihmishenkiä, eikä sitä vastaan protestoida. Elämä siellä on yhtä suuri ihme kuin kuolema. Kuolema on yhtä luonnollinen asia kuin hengittäisimme luontoa. En tiedä, osaanko selittää sinulle…Maailmani on niin erilainen nykyään kuin siellä kaupungissa. Pohjoisessa on oltava nöyrä, eikä kukaan liimaile hintalappuja elämäämme.
Minä en enää ole katkera, ja se saa minut tuntemaan itseni eläväksi jälleen. Helppoa saarilla ei ole. Tuuli kuljettaa mukaan kaikenlaista, mitä en ole ennen edes ajatellut. Kun löysin rannalta saappaan, saatoin ajatella, että ehkä se oli jonkun äidin hukkuneen pojan saapas. Se helpotti oloani, vaikka en osaa selittää, miksi.
Johannes kertoi, että hänen veljenpoikansa hukkui kolme vuotta sitten. Hän oli ollut kalassa – täällä on vielä kalastusaluksia, joissa on vain parin hengen miehistö – ja yhtäkkiä odottamaton pyörre sattui heidän kohdalleen merellä. Sellaisessa tilanteessa ihminen on pieni. Kalastusalus on kuin kuusenhavu aallokossa. Johannes kertoi, että oli alkanut tuulla luoteesta ja synnyttänyt pyörremyrskyn.Se on harvinaista,eikä siihen voi aina varautua. Tuulet ovat siellä niin merkillisiä, yhtä arvaamattomia kuin koko elämä.
Sellaisella hetkellä kukaan ei kysy,»miksi». Minä en halua enää kysellä koskaan, miksi meidän Johanneksemme ei ollut kauempaa kansamme. Voisin yhtä hyvin kysyä, miksi hän tuli osaksi elämäämme kadotakseen melko pian. Johanneksen kuolemaan liittyvät kysymykset syövät minut ontoksi sisältä, koska niihin ei ole vastauksia. Minä olen muutakin kuin kuori, jonka sisään yritetään pumpata ties mitä, jotta en putoaisi koskaan todellisuuteen.
Meri antaa ruokaa meille. Meri on aina oleva niin suuri, että sitä ei kannata yrittääkään ymmärtää. Minulle juuri se ajatus on helpottava. Minun ei tarvitse ymmärtää eikä hallita elämää. Ihmiset eivät tiedä enää, että kuolema on osa tätä kaikkea, ei siis mikään kiusallinen liitännäinen, jota sinä ainakin olet pyrkinyt piilottelemaan. Se on ymmärrettävää, mutta minä en toivu koskaan, jos yritän vain unohtaa.
Minun kalastaja Johannekseni on tulevan lapseni isä. Muusta ei ole syytä keskustella. Se on tyttö. Jotenkin vain tiedän sen, koska siellä on luonnollista tietää joitakin asioita paremmin.
Minä en kykene enää hengittämään, jos joudun vielä suremaan sitä, ettämeillä ei ole yhteistä elämää enää. Onko meillä koskaan ollutkaan muuta yhteistä kuin pikku Johannes?
Rakastan sinua aina omalla tavallani, mutta tämän parempaan en pysty. Aallot ovat kuljettaneet minua loitommas sinusta. Jokainenpäivä on erilainen ja rakkauteni muuttuu toisenlaiseksi päivien saatossa.
(Ps.Haluan vain joitakin pieniä tavaroita yhteisestä kodistamme. Minulla on kai aikaa hakea ne, kun olen ensin asettunut tänne vakituisesti.)
Sinun: Sofia»
Luettuaan kirjeen mies repi sen pieneksi silpuksi. Hän nousi seisomaan ja haki salkkunsa. Sofia ei ollut ottanut auton rekisteriotetta mukaansa. Niin Sofien kaltaista. Luultavasti hän palaa heti, kun se kalastaja paljastaa todellisen luontonsa.
Miehellä oli hatara mielikuva heidän yhteisestä matkastaan ja kalastajasta, jonka kanssa Sofia oli viettänyt aikaansa, kun hän oli ollut työkiireillään matkailumainonnan parissa. Mies oli niin eri maailmasta, että hän ei ollut katsonut tarpeelliseksi muistaa koko ihmistä, ja siitähän oli jo viisi vuotta. Eihän kukaan normaali ihminen voi elää pitkään niin arktisissa oloissa, mies ajatteli ja tyynnytteli itseään.
Häntä hävetti, ettei hän ollut muistanut oman autonsa rekisterinumeroa, ja hän soitti poliisille korjatakseen asian.
______________________________
Oonko sinula muistelus/tarina? Meilä oon uusi konkurransi
– ja uusi formaatti!
Ruijan Kaiku julistaa uuđen novelikurranssin / – kilpailun!
Nyt oon uusi formaatti: Sie saatat muistela / kertoa tarinan monela tavala: Sanoitten avula eli kuvviin avula eli molemppiin avula.
Kilpailun teema oon IDENTITEETTI.
Trackbacks/Pingbacks