Tello ja tyskäläinen

Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Vaikka se oli ankarasti kieletty tuomasta laihvaan elläimiitä, se het kuitenki sallaa kuljetethiin sinne oman Tello-koiran.

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Mamma ei ollu melkhein vielä teini-ikäinenkhään ko toinen mailmansota reuhasti pahhiimoilans. Mamma muisteli ushein sođan ympäri, ja mie uskon ette se auttoi sitä pärjäähmään pahhoin muistoin kansa.

Erittäinki evakueeraus oli polttanu ittens kiini hänen muisthoin. Se kauhee aika ko hän ja hänen peret oltiin piilohneet hytässä Østerelvassa ennen ko heiđät kauheela melula komenethiin rukattamhaan kothiin ja pakkaamhaan. Sotamiesten seissoissa ympärillä ampuma-asheet sojossa väjen pakoitethiin etehlään menneehvään laihvaan. Makreasta ihmiset kyytithiin täppitäysissä ja kohta uppoomalaihiin olleevissa fiskuvenheissä eli frahtivenheissä eli tyskäläisissä merisotalaivoissa. Etehläänkäsin, muuta het ei tiehneet omasta määränpäästä.

Se oli kiva venetreisu alas Norjan rannikkoo sođan aina reuhastaissa. Perheet maathiin jokhainen omassa läjässä täkin alla laattiila ilman paljatta eli pehmeettä heinättä, mihin monet finmarkkulaiset olthiin harjaintunheet, alla tyhä krouvii, pisteleevää olkkee. Bjerkaniila oli eriliikaisen huono tuuri ko jouđuthiin asettuhmaan liki loukkoo mihin kuohleet läjäthiin.

Kuohleitten pino kasus hopusti. Mamma muisteli ette niitä ennen matkan loppuu oli jo likele kaksikymmentäviisi. Täkin alla ei ollu mithään kunnon hyysikkää, heilä oli tyhä laskiämpäri mitä häytyi tyyhenttäät. Heilä ei kansa ollu lupa mennä ylös täkile ilmaa haukkaahmaan. Se puhkes tauttii, ja ihmiset kuolthiin aivan kauheissa oloissa. Matkan aikana mamma näki ette ihmissii sekä synnythiin ette kuolthiin, ja muutamilta, se sanoi, sekkaintui järki. Het tulthiin kärsimyksestä hulluksi. Kuitenki, se muisteli, net jokka pärjäthiin hengen, piđethiin yhtä ja autethiin toinen toista.

Her er den norske originalen: Tello og tyskerten

Se oli kaikile hirmunen iso suru ko jouđuthiin lähtehmään Makreasta. Ihmiset häyđythiin kauheela hopula jättäät kođin ja kaiken muun mitä heilä tässä mailmassa oliki. Ja yksi toisensa pörhään kaikki huohneet poltethiin. Bjerkaniila oli vielä muutaki huolta. Luvaton sielu, pienenlainen ja luottavainen. Vaikka se oli ankarasti kieletty tuomasta laihvaan elläimiitä, se het kuitenki sallaa kuljetethiin sinne oman Tello-koiran.

Lyhyjalkaisen šääferin jonka het käärithiin Rutta-täđin rakkhaimphaan omaisuutheen, tekoturkkifrakkhiin. Tekoturkki oli juuri samanlainen ko Tellon turkki, net olthiin jopajo saman färiset. Frakista tuli tyhä vielä kommeempi, tyyris ja fiini, ko koiran panthiin sinne piihloon. Mamma sanoi ette se ei ollu hyvä nähđä missä frakki loppui ja koira alkoi.

Ensistä muutamat kansamatkustaajat olthiin vähän eppäileväiset ko Bjerkanit olthiin jopanheet tuomoisen nelikoipisen perheenjäsenen myötänsä laihvaan. Net pöläthiin ette tyskäläinen havaittis koiran. Elläimet piti nimittäin tappaat ennen evakueeraamista. Poltetun maan taktikki oli semmoinen ette ryssäle ei pitäny jättäät yhtikäs mithään, niitten sotajoukothan olthiin justhiin tulossa vesthaankäsin läpi Finmarkun. Mithään ei saannu jättäät, ei ihmissii, ei kattoo pääle, ei ruokkaa. Eikä kotielläimiikhään, niin ko lamphaita eli lehmii, eikä yhtäkhään ruokkoelläintä. Vähemästäki saattoi tulla ammutuksi, mamma sanoi, ko uskolisen Tellon laihvaan joppaamisesta. Kuitenki, se muisteli mulle, kukhaan ei paljastannu Telloo okkupasuunivoimile, ei laivhaan noustaissa, ei matkan aikana eikä pörile tulttaissa.

«Tello ymmärsi ette hän piti olla vaiti», muistan ette mamma sanoi. «Se ei päästäny ilonhaukattustakhaan ko met hopussa vieimä sitä kusele ylös täkile.»

Kuitenki kerran tapattui ette yksi tyskäläinen näki koiran. Se oli nuori sotamies. Pyssy olkapäälä. Tello oli päästetty hyppäähmään alas Rutta-täđin frakista hoppukusele ennen ko se taas noppeesti piti loikata takaisin sinne piihloon. Sotamies tuli justhiin pahhiimphaan mahđolisheen aikhaan, se näki kunka pikku villiotus takakoipi sojossa oli kusemassa laivan laittaa vasten.

Bjerkanit uskothiin ette nyt se tullee kauhee elämä, mutta mithään ei tapattunnu. Nuorimies jatkas matkaa tyhä hiljaksensa vihelellen. Mennessä sivvu se vähäsen nyökkäs päätä Bjerkaniile. Piian, mamma sanoi, sillä sotamiehelä oli koira Tyskässä? Ette se ymmärsi kunka paljon Tello merkitti meile?

Viimen het tulthiin etehlään ja määräsatamhaan, ja väjen komenethiin maihin. Ja silloin, siinä ko pääsi hyppäähmään alas ja sai taas Äiti-maan koippiin alle, se Tello ei ennää pystyny hillittehmään ilontuntheita. Se juoksenteli ittensä ympäri ja se juoksenteli koko Bjerkanin väjen ympäri. Päästelen kaikuvaissii ilon haukattuksii. Nyt sitte, jälkhiin kaikkiin näitten merimiiloin, net viimen havaithiin tämän laivakoiran.

Tällä kerttaa sotamiehet tehthiin kaiken kirjan jälkhiin. Niitä juoksi koko joukko suohraan Bjerkaniitten tykö. Nyt haukuthiin kansa sotamiehet, tyhä ei olheen niin iloisesti ko Tello.

Ensistä, mamma sanoi, Tello luuli ette sotamiehet tyhä tierathiin. Hyppiin ja poukkoin ja noppein koivin se juoksi slaalomia ympäri koko roikan. Hirmuinen määrä uniformukäsivarssii freistas iskeet siihen, net haluthiin saađa koiran kynshiinsä. Mutta Tellopa juoksi niitten koippiin välistä, ja ennen ko net kerithiin nostattahmaan pyssyn olale ja ampuhmaan, Tello sai Bjerkaniilta tiukan käskyn.

«Piihlon ja äkkiä!» net sanothiin.

Mutta sehän oli, mamma sanoi, juuri toisinpäin ko mitä Tello pruukas tehđä, ko mamma eli joku muu perheenjäsen tieras hänen kansa. Tellola oli silloin hommana löyttäät perheenjäsenet, ei piiloot itteensä niiltä. Mutta, mamma muisteli, nyt Tello ymmärsi ette se oli tosi kysheessä. Se painui menehmään. Juoksi niin ko pikku käpäliltä pääsi, pakeni kaijalta ja katos prakkiin alle. Vain huohneitako net olthiin, mamma ei ollu sikkari, se oli kuitenki ko koira olis kađonu maan alle. Ei menny kauvaa ennen ko sotamiehet annethiin alle ja lakathiin jahtaamasta ovelaa turkiselläintä.

Tarine jatkuu ensi kerralla…