Tello ja tyskäläinen, osa 2

Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Se oli pieni pruuniturkkinen otus, millä oli kevveet käpälät ja minkä korvat liehuthiin.

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Sitte Bjerkanit ja loputki pohjaisen väjen lastathiin pysshiin. Pyssit lähđethiin, ja vasta silloin Tello taas iti näkyvhiin. Mamma muisteli ette het eksoosin ja tietomun läpi nähthiin sen laukkomassa pyssin takana. Sielä se oli, niin ko trolli olis hypäny rassiista, pörässä kauhee läjä sotamiehii jokka kiljuthiin ja huiđothiin kivääriitten kansa. Nyt, mamma sanoi, Tello juoksi ette pärjäis elämän. Se halus sauttaat pyssin mikä oli niely kaikki hänen ihmiset.

«Met nä’imä sen pyssin takaklasin läpitte. Se laukko minkä koivista pääsi. Mutta välimatka oli aivan liika pitkä, heti se oli tyhä pikku prikku jossaki kaukana. Ja sitte se oli kokonhansa poies», mamma muisteli.

Pyssi lähti nousehmaan pystöö rinnettä. Tomuista ja mukkaista tietä missä oli niin paljon vastalheita ette tuntui ko net ei koskhaan loputtais. Sitte tie jakkaintui, ja siinä pyssi lähti vasemalle, sen mamma oli pannu muisthoon. Het ajethiin pitkän matkaa ennen ko lopulta tulthiin talhoon missä Bjerkaniila oli määrä assuut, freistata pärjätä siinä paikassa ko tuhka ja savvu vielä nousthiin heiđän omasta kođosta kaukana pohjaisessa. Mamma sanoi ette het itkethiin koko pyssymatkan. Koira oli hukassa okkupasuunijoukon sejassa mitä kihisi kaikialla, het jo uskothiin ette Telloo het ei ennää nähtäis.

Paikan ihmiset olthiin nähnheet ko pyssi ajoi sivvu. Ja pienen koiran joka tuli saaloin sen pörässä. Muutamat freistathiin saađa koiran kiini, net ymmärethiin ette se kuului joileki jokka olthiin tulheet laivala Finmarkusta. Net haluthiin anttaat sen oikkeile omistaajile heti ko evakueeringin tomu oli laskenu. Mutta Tellopa oli liijan noppee, se väisteli ja juoksi tyhä etheenkäsin. Se näytti ette sillä oli selvä plaana, ihmiset sanothiin.

Les den norske originalteksten: Tello og tyskerten, del 2

Kansa yksi lastipiilisafööri näki koiran. Se oli siinä haarapaikassa missä tie jakkaintui. Siinä, safööri hiljemin muisteli, koira meni eđestakaisin kuono maassa. Halus löyttäät oikkeen tien ennen ko viimen hoksas ja jatkas juoksemista. Valitti tienhaarassa vasemanpuolisen tien. Mie muistan hyvin kunka mamma muisteli:

«Pyssimatkan perästä mi ja Rutta-täti ja muut seisoima ja hengitimmä raitista ilmaa. Met kyllä surima, sen kyllä tehimä. Jälkhiin kaiken sen touhaamisen koko pitkän matkan, ja nyt sitte emmä ikinä ennää näkis Telloa. Nyt ko viimen olima perilä. Saatta kuvitella kunka meitä harmitti. Met kyllä surima, sen tehimä. Mutta sitte. Äkkiä heti…»

Äkkii heti. Mamman erityishokema. Ko siinä ko seisothiin siljola muođot kyynelheissä, het nähthiin jotaki. Jotaki oikhein kaukana, pienen prikun tomuisessa maantiessä. Prikku kasus ja kasus, ja het ymmärethiin kuka se sieltä tuli.

Se oli pieni pruuniturkkinen otus, millä oli kevveet käpälät ja minkä korvat liehuthiin. Ja jonka kieli, se paljastui vähän aijan päästä, roikkui ko sillä olis ollu slipsi. Sitte se selvästiki havaitti oman perheen, ja käpälät saathiin vielä enämen faarttii itheensä. Nyt peret juoksi sitä vasthaan, ja heti ko net saathiin Tellon helmhaansa, se meni ko tyrmhään.

Tellon kannethiin sishään, ja Rutta-täti ja mamma ja muut paranelthiin sitä siihen ette se taas tuli voihmiin. Ensin net kastethiin sen kuonoo, sitte net kastelthiin varovaisesti sen päätä ja sitte net valethiin aivan vähäisen vettä sen suuhun. Se kieli oli hieđassa ja tomussa, mutta net puhđistethiin sen. Varovaisesti net annethiin sille aina enämen vettä. Vähitellen se sitte virkeni ja alkoi jo heiluttelehmaan hänttää siinä heiđän käsivarsila.

Tello pärjäs hengissä sođan ja evakueerauksen yli ja vielä matkan takaisin kothiin Vookhiin. Se oli pieni koira, mutta meile siitä tuli okkupasuunii vastuttaissa rohkeuđen ja lujan tahđon symbooli.

Tello kuoli tapaturmaa. Yksi mamman veljistä ajoi lastipiilii pörräissä sen pääle. Tavalisesti Tello pruukas tulla myötä piihliin sisäle, mutta tällä kerttaa ko eno huusi sitä, se koira ei itäny paikale. Eno pani lastipiilissä pakin pääle ja ajatteli ette koira oli sikkaristi tullu toishiin ajatukshiin, ja joku sekuntti jälkhiin Tello makas kuohleena maassa.

Se oli iso muret ko se kuoli. Jälkhiin mie olen ajatellu ette Tellola oli, sen aikkaa ko sitä kesti, Bjerkaniitten tykönä hyvä elämä. Sitä rakastethiin ja siitä piđethiin hyvän huolen, sen ympärillä hääräs kahđenjalkaissii jokka perustethiin siitä. Mamma puhui siitä koirastansa jammisti, niin ushein ette se melkhein minun silmissä alkoi elämhään. Ja niin se ellää aina vieläki.

Mamman hautakivessä oon kuva hänestä lapsena ja Tello sylissä. Kuva oon siinä justhiin sillä ette net kaksi olthiin niin tärkkeet toinen toisele. Niissä oli jotaki yhtheistä. Koira anttaa rakkhautta ilman ette vaattii mithään takaisin. Minun mamma oli samanlainen, antoi tasan rakkautta mutta ei pyytäny mithään takaisin.