Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Sitte met menimä fieruhaan. Hajima riekkii mitä kannoima ylös palopaikale. Tuhkapilvessä harjoittelima uuđestirakenusta.

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Enniimitten mie tykkäsin piiloot ylhäälä vaarassa. Sielä sitä makas ja välilä niin ovelasti piilossa ette minnuu oli tođela vaikkee löyttäät. Se oli ushein sekä pitkävetoinen ette kylmä homma, silloin, niin ko ei nytkhään, se ei ollu leikin assii olla norjalainen, siinä ko istui kyyryssä kiven takana ja tärisi kylmästä. Eli jos oli kiikkunu ylös johonki monista ritoaiđoista.  Vookin näky kyllä lohđutti, se oli ritoaiđan kantilta aivan erinomhainen. Mutta ylheensä sitä löysi kiven eli kuopan mihin hytisten ryömi kyyrhyyn ja ođotti ette voittais sođan.

Les den norske versjonen: Tyskert’n kommer, del 2

Niin somattoman kylmää ja yksinäistä se saattoi olla ette ennemin valitti uskottavan kuoleman ja antoi ylön. Niin, siis jos tyskäinen ei ollu kyllääntynny ja lähteny kotia. Syömhään iltaruokkaa ja tekemhään läksyi. Jos tyskäläinen kuitenki vielä oli jahđissa, piti nostaat käđet ylös ja hyväksyyt ette panthiin samhaan läjhään fangiksi otetuitten maanmiesten kansa. Ja vaarana oli seki ette meiltä ryöväthiin pois mahđoliset bon-bonit. Silloin met norjalaiset itkimä ja sanoima:

”Nein, nein, bitte!”

Ennen ko meiđät joko tapethiin eli panthiin leirhiin. Ushein pyysimä tulla tapetuksi, niin ette saatoima freistata pajeta sen sijhaan ette joutuisimma makkaamhaan maassa provisoorilisessa fankileirissä. Se oli nimittäin lupa pajeta jos vain oli noppee koivista. Lyhykäinen asetlepo oli kansa luvalinen, joko siksi ette oli loukanu ittensä ja valoi vertä, oli täysin kyllääntynny eli jos häytyi painuut kotia sopimusten ja muitten tyypilisten raavhaitten hommiin takia. Silloin sottiivat osapuolet heiskutethiin valkkeita nestuukkii ja laskethiin alas asheet lyhykäisen demokratiin aijaksi. Siksi ette äänestethiin. Jos issoin osa äänesti rauhan puolesta, silloin piti kaiken tieraamisen ja muun väkivallan loppuut. Jos usheimat kläpit puđistethiin päätä, piti silmät viirussa ryömiit takaisin ampumahauthoin ja sota jatkui.

Meilä oli kansa toinen leikkivariantti missä oli rajatumpi kaava. Sen nimi oli Tyskäläinen tullee – Ryssä pärjää meiđät. Siinä otethiin iđän pikku karfuut suoremasti ossaa sothaan, kaikki muuttui äkkii yhđeksi sekamelskaksi, ja ushein kävi niin ette tuloksenna oli joukoittain haaskoissii ja parkkuuvii kläppii.

Norjalaiset tykäthiin ushein parhaiten siitä leikistä, sillä ko silloin net päästhiin pakenemhaan ryssän tykö tunturin eli fieruan sijhaan. Meiđän leikissä oli lisäksi parempi ette joutui fangiksi ryssänä ko norjalaisena. Meilä ryssää nimittäin sanothiin ryssänfangiksi, ja silloin joutui omhaan sotafankileirhiin. Semmoisessa leirissä, oli yksi iso kläppi kuulu jonku raavhaan sannoovan, ei oikheestansa kukhaan saanu kiusata ryssää sillä ette heitä suojas Geneven konsessuuni. Joka taphauksessa, jos meiđän leikissä tuli valituksi ryssäksi, sillä, olosuhtheissiin kattoin, oli kohta hyvät olot leirissä. Sai melkhein humaanin piđon ja pääsi hetikohta vaphaaksi. Mutta jos sensijhaan joutui kiini tyskäläisenä, joutui heti ulos leikistä ja maanpakhoon. Mikä siis tarkoitti kotia vanhiimiitten tykö. Niinpä jos joku pieniimistä ryssistä kyllääntyi tieraamhaan eli tartti painuut kotia, saattoi se kyssyyt jos hän sai vaihettaat puolta ja alkkaat tyskäläiseksi. Silloin sillä oli hyöttyy maanpakhoon joutumisesta, se ko kesti ylheensä seuraavhaan päivhään.

Yhtenä päivänä tyskäläinen hoksas uuđen ja vielä kamalamman reekelin. Jos oli norjalainen ja joutui fangiksi, ei sen paremin tapettu ko piinattu helgiltäkhään mutta käskethiin evakueeraamhaan. Sinne missä eteläläiset asuthiin. Ennen ko kerkesimmä kovin kauvas, tulthiin tavalisesti meiđän äiđit pärjäämhään meiđät. Net iđethiin trapule ja huuđethiin ette nyt oli iltaruoka ja heti maatapanon aika. Ko semmoinen äittiin kiljunta kaikui ylös Lillefjellethiin, silloin taistelu ja asheitten melu vaimethiin.

Ämmi, met käskinä sitä muoriksi, oli ushein tieđonankara ko mie tulin kotia. Muori halus tiettäät kaiken sođasta, kuka oli voittanu eri taistelut, jos minun löyđethiin sieltä ko mie makasin kiven takana ja palelin, ja muuta sen sorttista. Piian se halus tiettäät sillä ette minun sotaraportit herätethiin hänelä muistoi? Hyvvii ja huonoi? Joka taphauksessa, muori kuunteli ko mie muistelin, jälkhiin se kommenteeras sottaa. Kekkä hän meinas ette olthiin arvoliset voittaajat, ja jos se ja se ansaitti elläät eli kuola.

”Kunka se meni tääpänä?” muori kysyi. ”Kuka voitti ja kuka tappas?”

Silloin mie sanoin ette se meni aivan surkkeesti. Ette mie jouđuin olemhaan norjalainen ja ette met, niin ko tavalinen, tapathiin sođan. Sitte mie muistelin kaikkiin kauheitten detaljiitten ympäri ja sanoin ette huomena met taas tieraama. Muori piti ette se oli loistaava idee, ja antoi mulle tulitikkuäskin.

Seuraavanna päivänä evakueeraus meni ko leikki. Kiini siihen ko yksi isoista pojista sytytti ruuhopounun palamhaan ette näyttäis kunka itteensä kunnioittaava okkupeerausvalta toimii. Palo levis alas vaaralta ruuhorännii pitkin, ja ko sitä oli freistattu sammuttaat flaskusaftila mitä mammat olthiin antanheet meile myötä taistelhuun, ja se ei ollu menestynny, met tođesti jouđuima evakueeraamhaan. Met evakueerasimma yhđessä munakajavan kansa samhaan laihiin nokkee nokan ympäri. Mutta olestimma kuitenki sielä siksi ko viimisenki kipenheen oli poljettu sammukshiin eikä ennää palanu. Se oli vookilainen repriisi poltetun maan taktikista, ja siitä ei yksikhään meistä kläpiistä toivonu kunniaa ittelens. Jälkhiin pahđassa näkyi paljon mustii hiilostettuitten kummisaapphaitten jälkkii. Sitte met menimä fieruhaan. Hajima riekkii mitä kannoima ylös palopaikale. Tuhkapilvessä harjoittelima uuđestirakenusta.

Tietenki met Vookin kläpit olima kuulheet cowboysta ja indiaaneriista. Mutta se ei ollu meiđän leikki. Sota-aijan ihmiset taas, net olthiin paljon selvempi assii meile, siinä ko hiljain illoila makasimma tupapöyđän alla ja kuulima ko raavhaat muistelthiin.

Olthiin net sitte makrealaiset eli vieroihmiset, ihmiset olthiin vanhaasseen aikhaan harmajat ja kolot. Ja näytethiiin sotaisilta lakkiin ja kypäriitten alla mikkä enniiten muistutethiin Kelviikin fieruan onttoi prykykivvii. Kulunheet muođot silmät syvälä ja suupielet alaspäin.  Justhiin niin ko net ihmiset joitten kansa mie ja muut Vookin kläpit kasuima ylös.

Nimittäin se vaitonainen tokka issii, veljii ja settii jokka vääntäyđythiin ylös aamula ja lähđethiin fiskhuun. Jokka viiđen aikhaan aamula lihkothiin ulos talosta kohđi haminaa ja venheitä. Miesparvii ulkona kalaparviin pörässä, net piđethiin lähteet ulos haminabassengista ympärillä pimmeeaika ja pakkasrusta.

Mie muistan ette net olthiin kärykset miehet ilman sen suuremitta kuvitelmitta, kaikki vaatittunna niin ette sovithiin yhtheen sen surkkeen kohtalon kansa ette olthiin joutunheet kasumhaan ylös pohjaisessa. Kumarat miehet painaavissa merivantthuissa ja kaulussaapphaissa laahustethiin matkhaansa. Merele mistä ei piian ikinä palanu takaisin kotia.

Lyhykäisesti sannoin hirmu hyvvii esikuvvii missä mulla ja muila kläpiilä oli helppo nähđä oman ittemä. Ja mitä met jatkoima tieraamalla Tyskäläinen tullee ja Ryssä pärjää meiđät.

Sillä ei hattupäisistä cowboyista ja sulkapäisistä indiaaneriista koskhaan tullu meiđän homma.