Piirustus: Wilfred Hildonen
«Jos meät olis meinattu vesieläviksi, niin met olisimma syntynheet uimuksitten kansa.»
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Papanki maaterivanhiimet kuljethiin biirkaarliitten keinoo pötäjämettästä iđässä läntheen käsin Ruijhaan. Saattaa sitte kyssyyt ette ko tervala sivutut lantalaiset tulthiin Jäämeren ranthaan, otethiinko het friskaavan kylvön?
Kiskothiinko het ittensä päältä traasut, paiskathiin ittensä merheen ja opetelthiin uimhaan? Tuskin, jos het olthiin sukkuu papale. Papan pärjäämisplankku, mihin hän vieläki tarttuu, oli ette oikkee jäämerenfiskari ei koskhaan tartte oppiit semmoissii jouttaavii assiita ko uiminen. Eli ei sitte hänkhään. Hänelähän oli venet.
Pappa oli hyvässä seurassa. Tyhä harva Makreijan isosta fiskarijoukosta olis pystyny kiskomhaan ittensä maihin jos olis puđonu merheen.
”Ja jos mi kuitenki häytysin sen tehä, niin se oon kuitenki liian hiljan”, pappa viisasteli.
Hän uskoi hengen sen pääle ette Lill, niin ko kunnon fiskuvenet häyttyyki, pyssyy kielas alaskäsin ja masto ylöskäsin.
Les fortellingen på norsk: Svøm for livet
”Niin, mutta mitä jos Lill kuitenki uppois?” mie kuulin ette joku kerran kysyi papalta. ”Eli ette si Ottar kompustaisit johonki ja kuitenki puttosit merheen?”
Mutta silloin pappa sanoi ette kysymys oli tyhmä, sillä ko kaikki tieđethiin ette Ottar Olsen ei koskhaan ottanu vettä pään pääle. Jouttaavaa spekulasuunii, papan mielestä se argumentti piti.
Mamma oli vähemän sikkari. Hän oli faarin puolelta vestlenningin lähtöö, ja sillä häneltä vailui kvääniin maanlikheinen suhđet veđeksi käsketthyyn propleemhiin. Hän oli oppinu uimisen taiđon, mutta vasta hiljemällä ijälä. Mitä hän meinas ette mieki pitäisin mutta paljon varhemin.
”Maureen, rakas lapsukainen”, mamma sanoi, se seisoi ja pesi astiita ja mie seisoin krenkun päälä hänen vieressä ja autoin. ”Kelviika ja meri, ko si alat koulhuun, niin mi halvan ette si opit uimhaan.”
Silloin mie kuulin ette pappa vastas, se makas suufala tuvassa ja vennyili päivän siikattheitten pörästä.
”Mitä sattuu, se sattuu”, se meinas.
Mamma oli eri mieltä, mutta tuvassa merikarfuu ei antanu ylön.
”Jos meät olis meinattu vesieläviksi, niin met olisimma syntynheet uimuksitten kansa”, pappa sanoi.
Met kuulima ko se kääntyi suufansölkkää vasten ja mumisi ette tervheelissiin oli ette pyssyyt maala. Silloin ei tartte hullutella veđessä.
”Mulla oon oiken halu”, mie viskuttelin mammale, ”halu oppia uihmaan.”
Silloin mamma huusi tuphaan ette assii oon päätetty. Varmuuđen takia. Ette ei hukuttais.
”Mitä jos se putuais merheen?” huusi mamma. ”Kelviikan rantakalliolta? Eli soutovenheestä eli jostaki muusta eikä olheen pysty uihmaan. Sillon se ei pääse rannale.”
Tuvasta ei pitkhään aikhaan kuulunu mithään, sielä hunteerathiin, ja sitte alkoi kuorssaaminen. Pappa visshiin luopui ajatuksesta ette peritty uimataiđottomuus oon prinsippiassii. Mie olin viiđen ja vähä pääle ko yksi minun ystävistä sai tehtäväksi neuloot minun pääle uimaknapin.
Se oli minnuu kaksi vuotta vanhempi ja ahnet kaikkiin hommiin pääle. Alkanu jo aikkaa koulhuun, ja pöyhistyi ko mamma kysyi sitä uima-avuksi.
”Meilä oon koulussa uimista kerran viikosa”, se sanoi ja viuhtoi molemin käsin ilmassa ja näytti. ”Tähän laihin, krool-krool.”
Noppeesti se puheli niistä jokka opetelthiin uimhaan, hänestä ittestä ja muutamasta klassitoverista. Het opithiin vielä enämenki, nimittäin rölläämhään veđessä. Kläppiin puhheessa se tarkoitti ette reuhastethiin ja riehuthiin, eli ette het piđethiin sommaa. Uiminen tarkoitti visshiin sitä sammaa, tyhä ette häsythiin enämen ja noppeemin.
”Krool, krool, krool”, se näytti.
Mie en vielä ollu alkanu koulhuun missä kläpiile opetethiin uimista, mutta minun ystävällä oli valmis ratkaisu, ihmisillä oli nimittäin iltaisin tila uiđa koulun uimabassengissa.
Bassengi oli 12,5 meetterin pitukainen ja löytyi Liikkumahallin jälkhiin pykätystä pöräosasta. Sielä oli mitä pitiki, mutta vesi oli liijan kylmä uimisheen. Oikhein passelii jääuimisheen, optimistit sanothiin.
”Ei olheen kylmä”, sanothiin vastaihastunheet kroolarit ko ihmiset vaitelthiin ja sanothiin ette se oli melkhein ette kansanpaati oli jäätymässä umpheen. ”Ei likikhään yhtä kylmä ko meressä”, net sanothiin.
Tähän ihmisakvaariheen rukatethiin isot ja pienet makreijalaiset usheeman kerran viikossa. Erittäinki perjantaisin, silloin alkoi kansanpaati kello viiđen aikhaan iltapäivälä. Sinne met menimä. Oikheemin sanottunna, sinne minun raahathiin.
Kiljuminen kaikkaavassa truiskulomassa, pistäävä kloorin haiju. Sekä jännittäävä ette kamala. Bassengissa sama meteli ko vaatittemalomassaki. Joku harva raavas freistas uiđa, net hytisthiin huulet sinisennä ja käsivarret kropin ympäri, loput olthiin kaiken ikäissii kläppii. Kläpit uithiin ja reuhastethiin ympäri ko hullut kalat, se oli ko saitaparvi. Paljot päät monenfärisine uimalakkiinens olthiin minun mielestä ko tuppulit mitä pappa ja muut piđethiin verkoissa ja liinassa. Bassengi vilisi semmoissii tuppuliita, niinko se olis laskettu aivan liikkaa pruukkii samhaan kalapaikkhaan.
”Krool, krool”, minun ystävä oli valmis hyppäämhään sekhaan.
Mutta silloin met hoksasimma koulun vahtimestarin, se oli näjet kansa kansanpaatin paativahti. Niin arvovaltainen mies ette oli suorastansa kamala. Se kuljeskeli ympäri bassenginreunaa, käđet sölän takana ja musta pilli hengaamassa valkkeen t-paiđan päälä. Kattanto sillä oli ko haskelilla, ankaranna suorhaan läistyttäävii ja kiljuuvii kläppii kohđen. Se ei ollu hänele hyvä tiettäät, sen mie ymmärsin, ette olthiinko ihmiset hukkumassa vain oliko niilä tyhä hauska.
Nyt se uimavahti pyyristi justhiin meitä kahta, minnuu ja minun isomppaa kaverii. Se pysätti minun ja selitti ette se oli olemassa reekeliitä. Se oli kieletty juoksemasta reunala, ja kieletty hukuttamasta muita. Kieletty ette… Heti ko paativahti kattoi muuvale, minun ystävä tarttui minnuu kätheen. Hyppää, se sanoi, ja niin met hyppäsimmä.
Tarina jatkuu ensi kerralla…
Piirustus: Wilfred Hildonen
