Piirustus: Wilfred Hildonen

 

”Rakas ystävä”, mamma kysyi, met olima syömässä ehtavaa yhđessä, ja se näki ette mie jäykistyin ko kuulin sen sannoovan sanan vesi. ”Oletko sie saanu vesikauhun?”

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Nyt se uimavahti pyyristi justhiin meitä kahta, minnuu ja minun isomppaa kaverii. Se pysätti minun ja selitti ette se oli olemassa reekeliitä. Se oli kieletty juoksemasta reunala, ja kieletty hukuttamasta muita. Kieletty ette… Heti ko paativahti kattoi muuvale, minun ystävä tarttui minnuu kätheen. Hyppää, se sanoi, ja niin met hyppäsimmä.

Mie olin heti pohjassa, propleemi oli ette kunka samhaan aikhaan päästä takaisin pinnale. Minun isoystävä kiskoi minun matalhaan päähän, missä mie nenä veđenpinnan ylipuolela sain selvän neuvon.

”Tähän laihin”, se sanoi. ”Katto nyt. Krool-krool.”

Mie norkkasin sen merkiksi ette ymmärsin, köhin vielä enämen ja sain samassa otetuksi kiini bassengin reunasta. Siihen mie sitte tartatinki lujasti. Mutta ilman met nyt olima kerinheet teoriiopetuksen kansa sillä ko minun ystävä alkoi vetämhään ja kiskomhaan minnuu. Piian se ajatteli ette nyt oli aika alkkaat oikkeissiin hommhiin. Minun kynsistä jäi sikkaristi jäljet bassengin reunhaan ennen ko mie jouđuin helppaamhaan siitä. Kattanto jäykkänä mie freistasin juosta toisheen suunthaan ko mihin minun kaveri veti, se oli ko hiđas kiino samala ko vesi syveni ette syveni. Kaveri kiskoi ette kiskoi, siihen ette minun varphaat irrothiin pohjasta, sitte se oliki jo kevvee vettäät minun myötänsä.

Her er den norske versjonen: Svøm for livet, del 2

Sielä, kilomeetterin vettä alapuolela ja ympärillä hullui kläppii jokka kiljuthiin ja priiskutethiin vettä ja plaskathiin, minun ystävä kattoi ette nyt aika oli kypsy. Sillä oli veđenpittäänä plaani, nyt mie piđin selvästiki esittäät korkkeetasaista ittenäistä uimista. Meiđän ympärillä kläppilauma laittoi lainheita mikkä pakotethiin minun haukkomhaan henkkee, mutta sen propleemin minun ystävä hoiti pois. En tieđä miksi, mutta se veti minun veđen alle.

”Nyt si häy’yt uia. Ui hengen eestä. Krool-krool”, se oli viime sanat mitä mie kuulin. Mie muistan ette minun viimi haukkapala ilmaa oli enniimitten vettä.

Alhaala mailma oli kummalisen, kuohuuvan hiljainen. Vaikka kunka freistasin panna vasthaan, se minun innokas uimaopettaaja piti minnuu pitkän aikkaa veđen alla. Se halus sikkaristi olla varma ette minun motivasuuni oli nokko hyvä. Siinä mie sain kerrala paljon tärkkeetä tiettoo uimisesta. Ensistäki ette kloorivesi maistuu pahalta ja kirvelee silmissä, toiseksi ette veđen alla oon huono hengittäät. Havaittin kansa ette köhhiissä ja yökätessä se synttyy issoi, sommii kuplii. Sitte mie pääsin uuđesti pinnale, viuhđoin ilosta villisti käsilä ympäri ko pääsin taas näkemhään ilmaa, ennen ko minun taas selväsanaisesti vetäisthiin pinnan alle.

”Krool-krool.”

Se meni hirmu pitkä aika ennen ko hän taas päästi minun ylös.

Harjoitus tekkee mestarin, ja vaikka mie en juuri oppinu uimhaan sielä ja silloin – en ”kroolii” enkä ”rinttaa” – se mie kuitenki opin kunka polkkeet paikoilans. Mie reuhastin ko koira, kattanto tiukasti pohjaa kohđen. Pääsin etheenpäin hithaasti mutta varmasti.

”Kroolaa nyt ihmheessä!”

Huuteli minun ystävä minun takana. Näjin kyllä ette se pluukas tietä ette sais minusta kiini, semmoinen täytheen puhalettu ilmapussi pedagoogiksi ko se oli. Mutta sitte kuului bassengin yli kimmee ääni mikä pysätti hänen.

Sen äänen päästi muutama kamala mies valkkeessa t-paiđassa. Kuula hänen pillin sisälä pyöri kuitenki tuhanen kerttaa sekunissa. Minun ystävä vihelethiin pois, sikkaristi sillä ko hän käytti ittensä niin erinomhaisen epäurheilumaisesti.

”Mitä si oiken touhuat?” jyrisi ääni bassenginreunalta.

”Häh? Miikö?” mie kuulin ette hän vastas. ”Mi olen tyhä opettamassa Maureenia uihmaan. Katto, se oon jo oppimassa“, mie kuulin ette se puolusti itteensä.

Paativahti ei siihen uskonu, seuras perustheelinen läksytys, se osas minun pikku vainoojan uimalakkhiin. Se häytyi luvata ette heittäis opettamasta minnuu uimhaan ennen ko mie hukkuisin.

Se oli ihana tuntteet pohjan varphaitten alla. Mie kiikuin ylös ja rukatin vaatittemalomhaan. Sielä mie heti, ja kaikkina vuosina pörästäki, panin paljo arvoo sille ette saapi hengittäät veđenpinnan ylipuolela eikä alapuolela. Mie en menny truiskhuun mutta vaatittin itteni hopusti, ja pakenin vaatittemalomasta ja kansanpaatista ja koko hommasta.  Tuosta kiljuuvasta ja inhottaavasti plaskaavasta, jääkylmästä ja kloorilta haisseevasta monsterista. Laukoin suoraa päätä kothiin. Mamman tykö.

Joka vaikutti siltä ette hän ei tykäny siitä uimaopetuksesta mitä mie olin saanu. Pappa, sen sijhaan, hän oli tytyväinen. Hänen mielestä pedagogikki oli aivan oikkee.

”Rakas ystävä”, mamma kysyi, met olima syömässä ehtavaa yhđessä, ja se näki ette mie jäykistyin ko kuulin sen sannoovan sanan vesi. ”Oletko sie saanu vesikauhun?”

Mie puđistin hiljaa päätä, maitoparta ylihuulen päälä.

”Sie sitte halvat kuitenki oppia uihmaan?” mamma kysyi.

Mie norkkasin.

”Minun ystävä”, mie sanoin, ”sehän opetti mulle sitä.”

”Jaa mitä?” mamma kysyi. ”Uihmaanko?”

Mie puđistin päätä. Kuivasin maitoparran ja sanoin.

”Se opetti mulle kunka tähelinen se oon ette saattaa sen. Siis uia”, mie lisäsin.

Mie söin leipäkiivun pruunijuuston kansa ja näjin ette mamma hunteeras.

”Mutta luppaa mulle yhen asian”, se sanoi.

”Tietenki, mamma. Mutta mitä?”

”Ette sulla ei koskhaan ennää ole juuri pakko uia.”

Sen mie lupasin. Ja sen luppauksen mie olen pitäny. Mie tykkään uiđa, mutta mulla oon kiini tähän päivhään asti ollu tyhä kerran aivan pakko siihen hommhaan. Se oli sinä perjantaina Vookin kansanpaatissa ko minun veđethiin pinnan alle ette oppisin uimhaan.

Piirustus: Wilfred Hildonen