Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Harvoin oli Vookissa yhtä hoppu ko silloin ko valassöyttä oli tulemassa.

 

Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen

 

Raakana eli paistettunna, Rex oli koira mikä ymmärsi valhaan pääle. Mamma oli vielä parempi, hän oli aivan lumoutunnu tuosta valtavasta merielläimestä missä oli niin valtavasti lihhaa.Mie luulen ette se tuli siitä mitä mamma oli kokenu sođan aikana. Mamma oli yhđeksen ko sota syttyi, ja pelkkää luuta ja nahkaa ko se loppui.”Niin laiha ja posket kuopala ko mie olin jälkhiin sođan”, mamma oon muistelu evakueeringista ja sođan lopusta, ”net lähätethiin minun kuurile. Lihotuskuurile.”Ja mitä pohjaisemppaa kläpit olthiin pois, sitä laihemat net olthiin. Niin ette mamma-riepu, mie kläppinä hunteerasin, ko sehän oli pois mailman kaikkiin pohjaissiimasta kaupungista.Nuoin neljentoistavuotisenna mamman kuljetethiin laivala Etelä-Norjasta Tanmarkkhuun. Sielä se joutui yhtheen siivhoon ja hyvinsyönheesseen kauppamiesper-heesseen, ja muisteli hiljemin ette sielä oli oikhein ihana olla norjalainen. Mutta jos hänelä jälkhiin sođan olthiin posket yhtä ymmyräiset ko tanmarkkulaisila, se hän oon häytyny taas laittuut sillä ko mie muistan ette mamma oli tasan sama hoikka. Vaikka hän siis valhaanhimossa voitti yli nälkäisten koiriin.Harvoin oli Vookissa yhtä hoppu ko silloin ko valassöyttä oli tulemassa. Hyvälä säälä sen saattoi nähđä jo kauvoin ennen ko se oli haminabasengissa. Raskhaassa lastissa, nälkäiset kajavat maston ja toppitynnyrin ympärillä.

”Valas tullee, valas tullee!” sanothiin ihmiset, napathiin kläpit myötä ja rukatethiin haminhaan.

Mutta valmistelu alkoi paljon ennen. Kuitenki meilä kotona. Mamman tärkkein varraaminen oli se ette vettäät sparkin sisäle talhoon. Se halus olla sikkari ette kukhaan ei ollu sallaa lainanu luurankamaista ajoneuvoo niin ette se olis reisussa justhiin ko hän tartti sitä kaikkiin enniimitten. Sparkki, niin ko mie muistan, se seisoi valmhiina kangissa päivittäin etukätheen, etupää kohđi ulko-ovvee. Tavustalla naakiskeli mamma, valmhiina rynttäämhään prykyle ja pärjäämhään oman osan vuođen saalhiista. Se tiesi ette piti olla ensimäisten joukossa, silloin nimittäin sai parhaat lihanpalat.

Sama tärkkee ko teräsjalaksinen kulkuneuvo, olthiin vehkheet valhaanlihhaa varten. Met torasimma niitten kansa kangissa päivittäin; pyttyin ja tamppuin mitä mamma oli laittanu keskele laattiita ette pääsis lähtemhään hopusti, niihin oli helppo kumpustaat. Mamma otti framile kansa plastipussii ette sais täyttäät net ihanalla valhaanlihala ja hengastaat sparkin hantaakhiin.

Mie tuskin olin ainua Vookin kläpiistä jota oli komenettu ette piti olla likelä kottoo ko alkoi kiertämhään huhu ette valas oli tulemassa. Niin ette sen sijhaan ette olisin ollu kaalamassa muitten kläppiin kansa Storfjellile tieraamhaan Lumirito tullee, mie pysyttelin likelä kottoo ja tehin enkeliitä lumheen.

Koko tokan niitä. Jälkhiin mie seisoin ja silmäilin taivhaale. En sillä ette olisin kattelu oikkeitten enkeliitten pörhään, mutta ette saisin napatuksi lumihiutalheita kielele. Sitte mie tehin lumiäijän, se otti asenon likelä pilvenkorkukaista lumipolkkuu talon ja tien välissä.

Lumiäijä sai kyylrötterin nenäksi ja mustat knapit silmiksi. Sitte mie otin kaksi oksaa äiđin haakipuusta, pihlajasta mikä vuođesta toisesheen oli kieltyny kuolemasta, ja nämät oksat mie panin lumiäijäle käsiksi niin ette se pystyi vilkuttelemhaan ihmisille. Sitte mie nouđin vielä ristiraitaisen huivin ette se tarkenis paremin. Niin mie sitte sinä iltapäivänä olin justhiin sitomassa huivii lumiäijän kaulan ympäri ko joku laukkoi sivvu ylös tietä. Vakala kursila kohđi Vookin keskipaikkaa. Talvitakki liuhtoin, keltainen pesopytty toisessa kourassa ja punainen toisessa. Vaimo havaitti lumiäijän ja minun siinä ko seisoima ja pyyristelimä.

”Maureen?” mie kuulin ette se huusi. ”Ettäkö tet ole vielä menheet?”

Mie näjin ette se oli yksi mamman tuttu.

“Juokse nyt sisäle äiđin tykö ja sano sille ette nyt…” Pyttykäđet lennethiin ilmhaan ko liukas kaljama meinas kaattaat vaimon seläle. ”Ette nyt valas on täälä.”

Vaimo laukkoi kaljamaa huolettomasti ja katos alas törmää. Mie itte olin niin hopusti menemässä ette lumiäijän huivi huiskatteli. Huusin mammaa sikkaristi viisitoista kerttaa ennen ko pääsin ulko-ovele. En löytäny mammaa en kangista enkä köökistä. Mutta tuvasta. Missä se oli leppäämässä ittensä lempituolissa.

Mamma-riepu, ko se oli päivittäin kurkkinu kartiiniiten välistä ja ođottannu ette valas tulis. Nyt ko se valas oli viimen täälä, hän löysi ittensä nukkumasta TV:n eđestä. Kokonhansa ulkona niistä säämerkiistä mitä hän muutoin olis havainu fastilta paikalta klasipielestä.

”Häh!?” Tuoli paukatti ko mamma ryntäs pysthöön, hykset sekaisin ja silmät ymmyräisenä.  ”Oonko valas tullu?”

Mie nyökätin innokkhaasti. Mamma freistas päästä liikkheele, mutta sai aikhaan tyhä villin piruetin eikä päässy mihinkhään. Mie luulen ette se vielä unisteli. Ja ko Rex tuli tuphaan ja näki mitä mamma hommaili, alkoi seki pyörimhään ympyrää. Se juoksi ringissa laattiila, niin ko sillä olis ollu kana plokattavana omaa hännälä. Sitte mamma sai takaisin ymmäryksen. Ja Rex pysättyi ja jäi tuijottamhaan.

”Varjelkhoon!”

Rex kantapäissä mamma laukkoi porstuusseen missä sparkki oli valmhiina lähthöön. Hän repäisi myötä takin ja talvikengät, sai myötä tampun ja pytyt ja pussit, sitte hän nosti sparkin ja sihtas ulko-ovheen. Muistan ette mammala oli aivan oma teknikki, se ei nostanu käsilä mutta kyynespäilä. Hantaaki molemissa kyynespäämukissa, silloin käđet olthiin vaphaat kantamhaan muita tavaroita. Sparkki etumaisena se juoksi täyttä faarttii olko-ovele, ja ensimäiseksi se kaatoi Rexin.

Sitte net sännithiin ulos ovesta ja porthaile, sparkki ja Rex, tamppu ja ämpärit. Eriskumhaista, pyöriivää hommailuu. Rex oli viisas koira. Ette välttäis villisti heiluuvat jalakset mikkä leikathiin ympäri ko valtavat sakset, se freistas rikkoot painovoimala’in. Ainua uskottava ratkaisu, siltä se näytti, oli ette ođotti pari meetterii ylhäälä ilmassa. Se hyppi ette hyppi, monta kerttaa ylös alas porthaila. Ennen ko teki tiikerihypyn ja karkas.

”Met hääđymä mennä nyt!” mamma huusi, hän lykästyi saamhaan sparkin oikhein, kokos pytyt ja tampun ja oli valmis.

 

(Jatkuu ensi kerralla…)

Piirustus: Wilfred Hildonen