(Piirustus: Wilfred Hildonen)
Sen verran olima oppinheet varhemista vahingoista ette tiesimä ette paras oli pittäät painopunktin mahđolisiman alhaala.
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Mie piđïn istattaat alas sparkin istuimelle, sylissä oikkee matrjoškaäppö astiita mihin piti saađa valasta. Minun ylipuolela mamma räknäs tavaroita. Sparkki, kläppi, koira. Tamppu, pyttyi ja ämpäriitä. Plastipussii syvälä takin plakkarissa. Plompukka toisessa.
«Ja nyt menthiin!»
Ja niin met menimäki. Faartila lumiäijän sivvu niin ette se mistansi menän, käänyimä tiukasti oikkeele roskakassin kohđalta, ja sukalsimma alas Øvergataa. Mamma, mie ajattelin kyynelheitten virratessa, se pitäis olla meiđän paikalisen tyyräinmaafian kunniajäsen. Tai testipilottinna sotaväjessä. Mie lymysin tampun taka, siinä oli kaksi lujjaa hantaakkii mistä pittäät kiini. Lisäksi sama fiini punafäri ko piiliin jarrunävöissä. Meiđän takana Rex koitteli pyssyyt vauhđissa myötä.
Pää kumarassa mamma huilas Øvergatalta yli Storgatan. Piilii se ei juuri pöläny, niilä oli Vookissa velvolisuus anttaat tietä ko tieđossa oli valas, lisäksi met olima niin hopusti yli tien ette mahđolisuutta jouttuut yliajetuksi ei juuri ollu. Ei, se mitä mamma enniiten pölkäs, oli ette jalakset osathiin paljhaasseen asfaltthiin. Sen verran olima oppinheet varhemista vahingoista ette tiesimä ette paras oli pittäät painopunktin mahđolisiman alhaala. Ja ko jalakset olthiin lyhykäisesti satanheet kipenheitä meiđän ylittäissä Storgataa, se piti kaarttaat oikkeelekäsin sivvutiele ennen postitalon kryssii. Mukassa sparkki painui yhđele jalakselle, ja siinä ko met mamman kansa nojasimma pitkäle toisheen suunthaan ette emmä kaatuis, mie näjin Rexin. Lumituiskussa meiđän takana. Käpälät villissä laukassa seki nojas viinthoon, se muistutti gepardii TV:ssä ko gaselli yhtäkkii vaihettaa suunttaa.
Les den norske versjonen: Kval´n e kåmmen, del 2
Sitte jo olimaki prykylä. Missä mamma iski kantapäät lumheen niin ette mie melkhein putosin ennen ko kerkesimmä prykyn reunale. Sielä met näjimä ette mamman tuttu seisoi selkä päin, pytyt vieressä. Se tuijotti merele ja näytti ko olis aikonu hypätä.
«Se oon ollu täälä», mie kuulin mamman mutisseevan samala ko met juoksima. «Nyt se oon menny. Ei tullu mithään valasta meile.»
Mutta valasta met kuitenki saima. Met emmä mamman tutun kansa olheetkhaan viimiset. Met olima ensimäiset.
«Niin, met olema ensimäiset», vaimo viittoi tytyväisenä merele. «Ja nyt se oon tulemassa. Mie näjin mastonävön kottoo, se oli kaukana merelä.»
Rex horjatteli tykö. Istui alas ja saaloi kauvoin, kieli pitkälä ja kattanto tyyhänä.
Vähitellen prykyle tuli kansa muita vookilaissii, mutisthiin toinen toisele pussit ja pytyt käđessä. Mutta synttyyvässä raiđossa met olima ensimäiset, mamman tuttu, mamma, Rex ja mie. Makreassa oppii varhain ette se oon epäloogilista toivetajattelluu luula ette se myytti ette viimisistä tultais ensimäiset, olis tosi.
Pimmeyđestä iti venet toppitynnyrin kansa ja seilas lopultaki haminabasenkhiin. Motori jyskytti ko valtava terässyđän, täkilä pyöriskeli ihmissii ja hommathiin köyssiin kansa ette saatettais ottaat maihin. Rex nuoleskeli huulii, venheessä met näjimä ette ihmiset valmistelthiin valhaanlihhaa myynthiin.
«Oonko teilä valasta nokko? Meile kaikile?» mamman tuttu ihmetteli ko venet tömätti prykhyyn, ja nosteli toivorikkhaasti ittensä pyttyi.
«Pitäis kyllä olla», kuului venheestä vastaus.
Niin sitte kaikki saathiin valasta, ja met seisoima etumaisena ihmisraiđossa jokka kaikki haluthiin oijenttaat ittensä tamput, pytyt ja pussit. Se oli harras hetki; oijenttaat kantamavehkheet laiđan yli, nähđä kunka lihan leikathiin ja pytyt ja tamput täytethiin reunoi myöđen. Mie muistan ette muut ihmiset seisothiin prykylä ringissä ja kattelthiin. Pytyt käsissä, kalppeen katunävön alla, mie muistan heiđän muođot harmaajina, vähän ahnheina, niin ko net olis olheet Hamsunin Nälästä.
Ensimäiseksi täytethiin meiđän punaisen plastitampun reunaa myöđen. Kiilttäävän mustii möhkälheitä ensiklassista lihhaa. Sitte meiđän pytyt saathiin painoo ennen ko plastipussit saathiin hunteeraamista ko niihin panthiin paljon pienii priiman patalihan palloi. Rex kurkotti päätä ko kunnon kappelet lihhaa lensi kaaressa laiđan yli ja prykyle. Se nappas palan ilmasta ette kukhaan muu ei kerkkeis siihen. Ko met mamman kansa jo luulthiin ette olima saanheet valhaanlihhaa nokko, tuli yksi laivamies laiđale ison lihanpalan kansa. Se oli niin painaava ette se mies ei kyllä ennää ollu mikhään ”lettmatros”, niin ko ruijaksi sanothaan.
«Tämän lihan saatta ilman», matruusi sanoi. «Se oon tuole kaverille tuola.»
Matruusi nyökätti Rexin suunthaan. Joka heti istui maahan, nuoli huulii ja alkoi heiluttamhaan hänttää.
«Se oon vähäsen sitkeemppää tämä liha», sanoi siivo merimies, «mutta se kuitenki oon makkee. Siis tuole teiđän hauskale hukale.»
Met kiitimä ja otima vasthaan, maksoima ja lähđimä prykyn ihmisahthauđesta. Kotiapäin vauhti oli toisenlainen. Vaivaloiset vastalheet, net olthiit raskhaimat. Mie tamppu käsissä, mamma työntämässä sparkkii täppitäyđet pytyt ja pussit henkkaamassa hantaakiista. Sparkin istuimella se valtava valhaankappalet minkä Rex sai ittelensä. Valtava arpanapula mikä täytti koko istuimen ja höyrys kylmässä ilmassa. Lihapaloista tippuskeli pisaroita, ja Rex kulki meiđän perässä ja söi punaista lunta.
Tämä oli talvela 1979 vain oliko se 1980, ja semmoisessa verisessä huvituksessa ja ruvanrunshauđessa saathin Vookin kläpit olla myötä. Lopun ilttaa meiđän telefooni ringas myöthäänsä. Kađotetut sielut jokka asuthiin meitä kauvempanna haminasta ja huhupörsistä.
«Se oon täälä, häh? Valas? Oonko se tođesti tullu?» kuului toisesta päästä, ja mamma kuivas vertä vyöliinhaan, tarttui taas kärsivällisesti röörhiin ko se ringas, ja vastas ette joo vain, valas oli tullu.
Mamma leikkeli issoimat lihanpalat passelhiin palhoin, sparkki talon ulkopuolela ja rauha sielussa nyt ko kylmäkaappi oli täysi. Samala oli paistinpannu täyđessä piđossa ja truiskutti rassuuta siinä ko mamma oli laittamassa keskipäivää. Ruijan nimi Magerøy ei sinä päivänä ollu oikkee nimi paikale.
Veres valaspiffi ja keitetyt puteetit, kaalimuusi, pruunikastet ja puolat. Juhlaruoka ja ikuisesti muistettava gastronoomilinen muisto merenrannan lapsele. Jälkhiin saima ushein valasta keskipäiväksi, usheimitten pannussa paistettunna ja jälkhiin ihanassa pruunikastheessa lämmitettynä.
Valas, met tiesimä sen kumpiki tuona iltana ko viiminen pussi oli kylmäkaapissa ja melkhein emmä saanheet kantta kiini, tänä vuona se oli tullu meiđän tykö ja pysyiski.
Illustrasjon: Wilfred Hildonen
