Piirustus: Wilfred Hildonen
Taivhaanvalkkeitten ja täyđenkuun alla met yhtenä palopakkaisiltana kahđeksenkymmenen luvula tehimä hirmunen ison löyđön. Met olima Pikku Chicagon tyyräinmafia, vookilaiskläpit neljestä kahđeksheen vuotheen. Ja met löysimä hypermoderniita tyyräimii.
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Met löysimä net kinoksesta lokaaliaviisi Finnmarkspostenin takkaa – mystilissii plaattoi, mikkä oli lađottu seinää vasten. Plaatat olthiin oikhein ohukaiset, veittenterävät ja yltä alta pukstaaviitten ja näkökuvviin peitossa. Pränttiplaattoi, met ajattelima sormet vantthuitten sisälä kutisten.
Ko rusta hävis, se olima metki hävinheet. Jokhaisella oli myötä «oma plaatta», niinko oli plaana. Net plaatathan meinathiin kuitenki viskata, se parempi oli ette met otima net ja kierätimmä.
«Sitte plaatat tulhaan hyötykäytthöön», siitä olima yhtä mieltä, siinä ko samala noppeesti olan yli kattoin otima net hyvät uutiset myötä tyyräysluokkhaan.
Norsk versjon av denne fortellingen
Met valittimma Mellomvein törmän ja sitte ryömiin ja liukastelten kiikuima kiini lajele asti. Sen tolan met tunsima ulkkoo: Ensistä laskeet alas Mellomveienille, siitä käänttyyt oikkeele käđele Øvergaatale, silkkoot sivvu Øvre Sankthansveienin, sukalttaat alas Øvergaattaa sivvu Nedre Sankthansveienin, sitte äkäinen vasempi mukka sivvu Larsjordan ja vihelttäin päätien haaran yli. Mielelä kaikki niin ette pärjäs hengen ilman ette joku ajoi pääle ja ette sai lopussa tehtyksi elegantin äkkimukan ennen apoteekkii. Eli sitte hotelii, sen sai itte valita.
Tämän reisun met olima tehnheet niin monta kerttaa ennenki. Plastikkipretala, rattikelkala, sparkila, luistheila, sivakoila ja minisivakoila. Eli sitte jokhainen omassa roskasäkissä, tyyräysraitona mikä sai piilinajjaajat tekemhään hätästopin, veivaamhaan sivuklasin auki ja karjumhaan ette olima vaatinheet ittemä juuri oikhein sitä paikkaa varten mihin kuuluimaki.
Eriliikaisesti pluukapiili oli eri mieltä tyyräysmafian kansa sen reekelin ympäri ette se oon sen assii pyssyyt pois tieraaviitten kläppiin tieltä. Turvalisuushan oli reilassa, alhaala päätienhaarassa meilä oli tasan yksi vahtina.
Olima kaikki vähäsen aikkaa vaiti, sielä ko seisoima Mellomveienin törmän päälä ja kattelimma, kunka täysikuu peilas itteensä tyyräysluokassa, mikä oli plankki ja kova niin ko luistamapaana syrjäläns.
«Pois tieltä», met huusima ja viskasimma ittemä vattalens prettoin pääle. «Muutoin tullee si…»
Sen kaukemaksi met emmä pääsheet. Meiđän hypermodernit pretat olthiin niin laattheet, ette net kaivethiin ittensä jäähän, ja siinä tuli äkkistoppi. Usheemat meistä menthiin naamalens, eli menthiin «feisplanttii» niin ko nykyään sannoovat, ko kläpitki oon saanheet kasvot.
Hoksasimma konstin ja suijutimma prätän eđestä ylöskäsin. Eriliikaisesti nuskista, mihin taivutimma siihen niin ko aasinkorvat mistä oli hyvä pittäät kiini. Mutta fakki koko joukon valtas niin ko etiäinen; usheempi epäröitti ja sanoi ette ei tohđi olla testipilootti.
Lopulta meitä oli tyhä kolme jokka huilathiin alas, mie ja kaksi poikkaa.
«Pois tieltä», huusima taas. «Muutoin tullee siel…»
Se enämppää emmä kerinheet. Faartti tyhä nousi, meiltä ääni tarttui kurkkhuun.
Luisto oli somattoman hyvä, ja vielä parempi oli faartti. Se oli sama vaikkee tyyrätä ja stopata. Sitte kyllä kiljuima ja ulvoima niin ette se kuului sekä «ylikylhään ette alakylhään», niin ko ääntäkestämättömät ihmiset pruukathiin vaitela ko paikan kläpit tehthiin uussii faarttirekorttiita. Emmä pysynheet räkingissä syrjäteitten kansa siinä ko net vilattethiin sivvu. Se meiđän iso talo
Larsjordissaki huiskatti ilman näkemättä sivvu, hävis faarttikyynelheissiin. Saattaa olla ette mamma seisoi porthaila ja muistutti sitä vaimoo Munchin Huuđossa, mutta met olima jo tiessäns.
Lakanan latuskaisena kourat aasinkorvissa met syöksyimä päätien haarhaan. Vahtii ei näkyny mishään, se oli sikkaristi unheettannu ittensä homman ja naakkinu kothiin.
Poissa oli kansa yksi pojista. Se hävis yhtheen kaupungin paljoista lumikasoista. Hänen pretta lennätti ilmhaan läjän päältä ja katos tyäyđenkuun suunthaan, sikkaristi sen takia ette sai levittäät hyvvii uutissii muutamalle lykylisele venheenomistaajale alhaala haminassa.
Toinen poika teki mukan vasemalle kohđi apoteekkii, mie valittin hotelin. Molemat törmäsimmä seinhään. Minun pretta lensi suorhaan kohđi taivasta, jos mie sen oikhein muistan, ja sitä kuoras jonkulainen aalttoova laulu mikä tuoi mielheen kummitusfilmin tavusmusikin.
«Supersoma!» hotelipoika hirnui, ko hoiperoitti pretta rullala esile. Kysyi ette halluunko mie kattoot, ja veti kita ammolheen alas alahuulen. Joo, oli sillä kyllä hammas tallessa, se tyhä oli pesossa. Veripesossa.
Sitä toista poikkaa, sitä siinä lumiläjässä, sitä met emmä koskhaan löytänheet. Saattaa olla ette hänen mamma löysi hänen hiljemin illala. Se pruukas ringata ympäri ja kyselä oonkhoon kläpit tulheet tervheenä kothiin.
Ođotuksesta sekaisin mie ja se viimi poika laukoima tyyräämhään lissää sillä meiđän pränttipretala, minkä paikalinen meediahuonet oli meile sponsanu. Met tyyräsimmä tiimoittain, ja olisimm kyllä tyyränheet vieläki, jos ei mamma olis huutanu minun sishään iltaruokkaa syömhään.
«No mutta!» säikätti mamma ko mie tulin sishään. «Voi herraton aika, miltä sie näytät!»
Se haki saipuavettä, skuurausrievun, pyriseptii ja plasterii, osoitti likimäistä toolii ja alkoi homman.
Teiđän uusila tyyräyspretoila, mamma sanoi siinä samala ko hankas ja hinkas, oon semmoinen sivuvaikutus minkä nimi oon pränttipläkki. Nahka eli paperi, Finnmarksposten ei tehnyerroo niitten välilä. Aviisi pitäis olla vähäsen varovaisempi.
Plaatat oli lisäksi niin terävät, ette niilä olis saattanu fileerata kallaa. Minun vantthuut olthiin sen näköiset ko ilves olis niitä repiny, ja jakki ja poplihousut olthiin revenheet ja reijissä. Mamma oikaisi prillit ja silmäili minun ottaa.
«Vuottaako mulla veri?» mie kysyin.
Mamma puđisti päätä.
«Ei, mutta siinä seissoo jotaki. Sinun ottassa», se mutisi.
«Häh? Tosi? Mitä sitte?»
Mamma saattoi lukkeet kaffisumpusta, nyt se luki minusta. Lyhykäissii tieđotuksii hän oli löytäny joka puolelta minun vaattheista, mutta kaikkiin parhaat uutiset hän löysi minun ottasta, präntti oli selviin siinä. Mamma katteli ja ihmetteli.
«Tämän paikan poliisi, niilä oon jotaki ikävää muisteltavvaa», hän refereeras.
«No mitä ikävää sitte?» mie kysyin.
«Muistelhaan ikävän statistikin ympäri», mamma sanoi. «Poliisi muistelee aviisille ette tässä paikassa ihmiset varastaavat paljon enämen ko ennen.»
Paikala mie sanoin:
«Se en kyllä ollu mie!»
Saipuariepu iti takaisin ja pyhki pois näkkyyvät tođistukset.
Piirustus: Wilfred Hildonen
