(Piirustus: Wilfred Hildonen)
Toinen jalka toisela jalaksella, vapa jalka menemässä rytmikkhäästi eđestakaisin ja antamassa faarttii.
Teksti: Maureen Bjerkan Olsen ja Arne Hauge
Kainuksi kääntäny: Eira Söderholm
Piirustus: Wilfred Hildonen
Ko väärinymmäretty tuhatjalka met hivutimma itteemä kohđi reunaa, kiini siihen ette johattaajasparkin nokka hengas alaskäsin. Silloin alkoi tapattumhaan. Ensin varovaisesti. Met putosimma istumaan takaisin ko sparkkiraito huilas törmää alas. Toppamattomanna ko Jumalan tahto maan päälä met rymistelimä alas. Ja räävyimä kuorossa:
«Kaikki pois tieltä! Kuula niskhaan sieltä!»
Joo, kuula niskhaan olis kyllä tuntunu kevveemältä. Ette lopulta tulis pyssäys, siitä meilä oli tuskalista kokemusta, mutta kysymys kuului ette missä. Ja eriliikaisesti kunka.
«Tet häyđyttä pröövätä mitä tullee ko erettyy», sanothiin raavhaat myöthään meile Makrean kläpiile. Harvoin olima niin eri mieltä heiđän kansa ko tääpänä. Tääpänä ei auttanu pröövätä erettyyt mutta freistata pärjätä hengen.
Eđessä istuuvan kläpin villisti liehuuvan tuskun sivvu näjin Grand-hotelin. Neliskantttinen, valkkee leegopala kaukana alhaala. Pala isoni hopusti, ja mie ymmärsin kauhula ette sparkkiraito oli iso menestys. Vauhti oli nimittäin paljon parempi ko jos olis laskenu yksin. Mie kuulin kunka mie tärisin.
Her er den norske teksten til «Freske fraspark, del 2»
Ohjaajakläppiin knuppilakit olthiin kauhusta kankkeet, ja het tulthiin järkhiin. Met muutki olisimma halunheet tulla järkhiin, mutta semmoista illoo meile ei annettu. Molemat vetelykset viskathiin ittensä pois Larsjordan kohđala ja kieritelthiin kinoksheen, ryömithiin sen pääle ja pyyristethiin reunan yli. Sieltä käsin, net oon jälkhiin muistelheet, het nähthiin kunka sparkkiraito rikkoi äänimuurin. Net sanothiin ette se löi tyhä kipenheitä ko met menimä Storgatan yli. Ennen ko met huilasimma Storgatanin yli, net sanothiin, het näjethiin ko vanhemat ihmiset kesken rauhalisen suunnuntaikävelyn ampaisthiin ensimäisheen vastaan tulevhaan pluukakinoksheen. Näytti ette semmoiset sparkkiraiđot vaikutethiiin oikhein virkistäävästi vanhukshiin, ohjaajakläpit sanothiin pörästä, ja sanothiin ette se oli kohta iso prestasuuni ette emmä osanheet yhtheenkhään.
Mieki istuin kiini tapattummiitten keskelä ko meiđän sparkkiraito kipenöitti ja rikkoi äänimuurin. Mie näjin kunka yksi piili äkkijarrutti, piilisti hengas ratin päälä ja piili nipisti umpheen ajonävöt ko met laskima sivvu. Mutta päästä pois koittamasta rekordilaskuu, se oli aina sama mahđoton. Sen piti tyhä kestäät, eli piti tyhä istuut, ja ennen ko kerkesin tehđä niin ko strutsi ja vettäät lakin kunnola nävön etheen, met olima jo pääsheet kryssin yli ja perilä. Grand hotelilla, mikä nyt peitti koko maiseman. Hotelilla met kohtasimma seinän.
Tarkemin sanottunna laskima keskele seinää, paikkhaan missä seinä oli kohta valmhiiksi hajotettu sillä ko paikan kläpit olthiin törmäilheet pytinkhiin ennenki. Met iđimä suhattamalla tyyhästä ja tomhaatimma maahan. Pörässä tuli kläppii jokka ei perustanheet painovoimasta ja lennethiin viftaksi seinäle. Vierhaat heräthiin ja jääpurhaat puđothiin rästhäistä. Yksi nesnakuova lensi kauvas ylös, se oli tyhä kengännauhan päässä utelihaan kajavan nokanpäästä, kajava istui katon reunala on pyyristeli alaskäsin. Met olima sikkaristi melkoinen näky lintuperspektiivistä.
Siitä mie en kyllä paljon tieny, mie olin puuteltunna kiini sammakkoperspektiivhiin. Ja vaikka sparkki oon yksinkertainen kapistus, saattaa se näyttäät kohta kummaliselta ko oon ollu myötä onnistunheessa sparkkiraiđossa kaupungin laelta, läpi äänimuurin ja Storgatan kryssin ja suorhaan päin Grand-hotelin seinää. Monta vuotta jälkhiin mie kävin Uslussa syysnäyttelyssä, ja sielä mie näjin nykyaikhaista kynstii mikä näytti paljon samalta ko se mitä met saima aikhaan. Valtava Picasson inspireeraama skylptyyri. Joku olis saattanu tienata paljon rahhaa jos olis vieny meiđän sparkkiraiđon Kapan museumhiin ja pannu näytheile. Se oon uuđestirakentamisen museumi, ja se kyllä olis pasanu hyvin yhtheen meiđän kansa jokka sinä sunnuntaina oikhein omantunnon jälkhiin esitimmä tuhotun merenrantakulttuurin ambassadööriitä.
Pahhiimitten kävi sille joka istui etumaisessa sparkissa. Meiđän konduktöörile. Hän lensi ilman välilaskutta suorhaan päin seinää. Missä hän hengaski kauvoin, justhiin ko sillä olis ollu imukupit, ennen ko hithaasti huilaili alas maahan. Sielä se makas laatteena ja oli vaiti, mistä ymmärsimmä ette hänelä oli kaikki hyvin. Muutoin kuului tästä tuosta valitusta ja huokkailuu ko kläpit ryömithiin eshiin ja verihuulet ja venättänheet jäsenet tulthiin näkkyyvhiin.
Meiđän sparkkiin kansa se oli tođesti menny päin «den veien høna sparker». Jalakset piđettäis fabrikin mallin jälkhiin olla samhaan suunthaan, mutta pistethiin nyt rumasti muihin suunthiin. Pahiiman kokohaaksirikon, niin ko met täälä pojaisessa sanoma fästin jälkhiin, oli kärsiny raiđon etumainen sparkki. Toinen jalas oli niin vääntyny ette se oli solmessa, ohhuimat istuinpienat olthiin poikki, loput irronheet. Meiđän teoriia oli ette konduktööri oli pitäny niin lujasti siitä kiini ette hän repi ittensä myötä istuimen ossii irti silloin ko hotelin seinä tarjos kolmanen graadin likiyhtheyđen.
Net kaksi ohjaajakläppii jokka hypäthiin pois ja lymythiin kinoksheen, netki rukatelthiin alas kattomhaan. Aivan rauhalisesti, vähän viheleskelen, piian net ajatelthiin ette isku oli saanu meiđät unheettamhaan kukka olthiin kaitunheet pois ko sparkkiraito tuli tiensä päähän. Mutta heilä oli se etu ette saatethiin vahvistaat ette hurjalta se oli näyttäny. Ja ette uusi rekordi tuli.
«Siis missä lajissa?» met sihhuutimma.
«Vaikka missä», ohjaajakläpit vastathiin.
Tilatutkimuksesta kävi ilmi ette kahđela kläpilä huilas veri nenästä, ja kaksi muuta piđelthiin itteensä mahasta. Ei siksi ette naurethiin, mutta sillä ette olthiin törmänheet eđessä olheesseen sparkkhiin. Kahđelta oli kalvoin venättänny vikalannauksen takia, yksi kläpiistä makas vielä seinän vieressä ja näytti olleevan huolestuttaavan hyvässä kunnossa. Lisäksi vielä silläki huilas veri nenästä, niin ette niitä oli kolme sitä lajjii. Usheemat kysythiin päästäiskö het minun myötä mamman tykö, mamma ko osas topata vertä. Met olima koko syđämella toinen toisen tukena, tänä tavalisena talvisunnuntaina Vookissa 1970-luvun lopula.
«Jumal siunakhoon!» sanoi mamma ko met tulima tuphaan. «Ei vain taas? Ettäkö tet kläpit koskhaan opi?»
Mutta tälläki kerttaa meilä kläpiilä oli vähäsen vertä jäljelä mammale topattavaksi. Ja niin se toppaski, vuorottain yhđeltä ja toiselta.
Oppiit? Jo vain.
Niin met sanoima mammale. Met olima oppinheet oikhein paljon.
Nimitäin ette emmä koskhaan antaisi pelkurimaisten issoinpoikkiin olla sparkkiraiđon ohjaajakläppinä, ja ette sparkkiraito ei toiminu ko seittemen oon onnettomuuđen luku. Ensi kerrala, met sanoima mammale, met prööväisimmä onnenlukkuu.
Niin ko esimerkiksi kahđeksee sparkkii. Se kyllä sikkaristi menestyis paljon paremin, met kläpit ajattelimma.
Piirustus: Wilfred Hildonen
